Ikuisen elämän haavekuvat - arvostelussa Tiina Raevaaran uutuus

Sekä kauno- että tietokirjallisuutta kirjoittanut Tiina Raevaara käsittelee uusimmassa teoksessaan yrityksiä pidentää elämää merkittävästi, jopa mahdollisuutta välttää kuolema kokonaan.

Perinteisesti tämä on ollut myyttien aihepiiriä. Usein osittain jumalallista alkuperää olevat tarujen kuninkaat ja sankarit elivät satoja vuosia. Kuten kirjoittaja huomauttaa, sekä kuolemanpelko että toiveet ikuisesta elämästä ovat hyvin vanhoja.

Myyttien aikakauden jälkeen niin sanottujen salatieteiden piirissä esiintyi väitteitä vanhenemisen tietojensa avulla välttäneistä alkemisteista. Kirja käsittelee kuitenkin uudempia ja tieteellisempiä yrityksiä ratkaista kuolevaisuuden mysteeri – ollaanko nyt todellakin viisasten kiven jäljillä? Tiina Raevaaralla on oman tutkijataustansa perusteella valmiuksia arvioida kriittisesti monia aihepiiriin liittyviä tutkimustuloksia ja etenkin niiden uutisointia. Ja tällaiselle katsaukselle onkin kieltämättä tilaus, sen verran yksipuolisesti pyrkimyksiä voittaa ikääntyminen on mediassa käsitelty.

Pitkää ikää kaikille – tai ainakin todella rikkaille

Vanhoja valokuvia katsoessani saatan hätkähtää sitä, miten vanhoilta nyt jo edesmenneet sukulaiseni näyttivät minun iässäni. Osittain kyse saattaa olla eroista vaatetuksessa ja kampauksissa, mutta kuten Raevaara kirjassaan toteaa, myös todellista muutosta on tapahtunut. Me syömme parempaa ravintoa ja monet takavuosina hivuttavat tai jopa tappavat sairaudet ovat nykyään hoidettavissa.

Iän myötä kehoissamme tapahtuu kuitenkin peruuttamattomilta vaikuttavia prosesseja, jotka rajoittavat maksimaalisen eliniän geenilotossa onnekkaillakin vähän yli sadan vuoden tienoille.

Mutta voisiko tähän vaikuttaa? Ruokavalio ja liikunta voivat tuoda jonkin verran elinpäiviä lisää tai ainakin tehdä viimeisistä elinvuosista terveempiä. On myös muita elämäntapoihin liittyviä keinoja tähdätä tervaskannoksi, oikea määrä lepoa ja sosiaaliset verkostot eivät ole ainakaan pahasta. Mutta ei meistä tällä tavalla tule Metusalemin uhkaajia.

Eläinkokeissa on saatu tuloksia, joiden mukaan esimerkiksi kalorimäärän rajoittaminen voi hidastaa vanhenemista. Tulosten yleistämisen kanssa ei kuitenkaan kannata kiirehtiä, sillä hiiret ja rotat eivät ole ihmisiä. Tämä ei ole kuitenkaan estänyt ihmisiä kokeilemasta kokeita jäljitteleviä dieettejä. Samassa tarkoituksessa monet käyttävät erilaisia lisäravinteita, joiden teho perustuu usein puutteelliseen tai kiistanalaiseen näyttöön. Ehkä puistattavin kirjassa esitelty menetelmä on nuorten veriplasman siirtäminen vanhempiin ihmisiin - tälläkin on alkunsa eläinkokeiden tuloksissa. Ratkaisu tuskin löytyy vampirismin modernista muodosta.

Jossain kaukaisuudessa siintää tietenkin visio vanhenemisen pysäyttämisestä kokonaan jollakin keinolla. Ehkä tässä auttavat Raevaarankin esittelemät kantasoluhoidot, keinoelimet ja vastaavat.

Yhteistä kutakuinkin kaikille näille menetelmille on se, että ne ovat hyvin kalliita. Jo nyt köyhät kuolevat keskimäärin rikkaita nuorempina. Kasvaako tämä ero tulevaisuudessa ja mihin tämä johtaisi?

Kylmempi kuin kuolema

Jotkut ovat huolissaan siitä, että olemme syntyneet vähän liian aikaisin ja olemme viimeistä sukupolvea, joka vanhenee ja kuolee. Voimme myös sairastua niin vakavasti, että nykyinen lääketiede ei osaa parantaa meitä. Eipä hätää, ainahan on syväjäädytys, eli keho tai pelkkä pää jäähdytetään kuoleman jälkeen hallitusti soluvaurioiden välttämiseksi ja jätetään odottamaan parempia aikoja nestemäisessä typessä lilluen.

Kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, ja Raevaaran mukaan näin on todennäköisesti asian laita.

Vaikka kudosnäytteitä ja muutamista sadoista soluista koostuvia alkioita onkin säilytetty syväjäädytyksessä ja herätetty uudelleen henkiin, ei ole mitään takeita, että se onnistuisi kokonaisten yksilöiden tai heidän päidensä suhteen. Kryoniikkapalveluita tarjoavien liikeyritysten etiikka taitaa olla syväjäädytettynä jossakin - tosin niillä ei taida olla pelkoa siitä, että joku asiakas palaisi vaatimaan rahojaan takaisin.

Ikuinen elämä koneessa

Kehon kuolema ei ole välttämättä elämän loppu tai ei ainakaan tietoisuuden. Mielen kopioiminen ja lataaminen tietokoneelle on tuttu teema tieteiskirjallisuudesta, mutta sitä on ehdotettu vakavissaankin. Koneelle kopioitu tietoisuus voisi paitsi ohjata tähtialuksia eeppisen pitkillä matkoillaan, olla myös ylipäänsä johdonmukainen päätepiste keinoelimistä ja aivolinkeillä ohjattavista proteeseista lähtevälle kehityskululle.

Raevaara tuntuu olevan kuitenkin enemmän Antonio Damasion linjoilla, joka kirjassaan Descartesin virhe huomauttaa, että mieli ja ruumis voivat olla peruuttamattomasti yhteen sidottuja.

Intoilu voi olla siinäkin mielessä ennenaikaista, että ymmärryksemme tietoisuudesta on puutteellinen. Vaikka jonkinlainen siirto onnistuisikin, miten hyvä kopio lopulta olisi? Ehkä se muistuttaisi meidän tietoisuuttamme vain pintapuolisesti, kuten vahanukke oikeaa ihmistä – eikä edes siinä määrin kuin Tussaud’n kabinetin versiot vaan pikemminkin kuin Visulahdesta löytyvät.

Scifin lihaksi tuleminen?

Puhtaan tieto-osion lisäksi Raevaara tuo selvästi esiin myös omat mielipiteensä, jopa siinä määrin, että kirjaa voinee pitää myös pamflettina. Suuri osa hänen kritiikistään kohdistuu mediaan, joka julkaisee uutisia elämän pidentämiseen liittyvästä tutkimuksesta pitäen sitä oletusarvoisesti hyvänä asiana. Uutisoinnilla on myös taipumusta paisutella tutkimustuloksia ja näyttää siltä, ettei koskaan oteta opiksi siitä, että kerta toisensa jälkeen ilo on osoittautunut ennenaikaiseksi.

Pyrkimyksiin elämän pidentämisestä liittyy kuitenkin selkeitä ongelmia – miten luonnonvarat riittäisivät, jos ilmestyisi suuri määrä varsin varakkaita satavuotiaita niitä kuluttamaan? Tai miten olisi terveydenhuollon resurssien laita? Voisiko yhteiskunta jähmettyä, kun enemmistö olisi vaikkapa yli sata vuotta sitten syntyneitä?

Raevaaran argumentointi on jokseenkin kautta kirjan vakuuttavaa, tosin en pysty sen tehokkuutta välttämättä kovin objektiivisesti arvioimaan, koska olen jo valmiiksi enimmäkseen samaa mieltä hänen kanssaan esimerkiksi ikuisten elämän tavoittelun mielekkyydestä – tai pikemminkin sen puutteesta.

Joku saattaisi tässä kohtaa sanoa, että ikuista elämää tavoittelevat miljardöörithän polttavat omaa rahaansa, eikä se ole keneltäkään muulta pois. Mutta eihän tämä pidä lainkaan paikkaansa – suuret varallisuudet ovat usein syntyneet osittain taitavan verovälttelyn tuloksena. Toisaalta ökyrikkaiden palkkaamat huippututkijat ovat rajallinen älyllinen resurssi, joka on pois muusta lääketieteellisestä tutkimustoiminnasta.

Tieteiskirjallisuuden vertailu toteutuneeseen osoittaa sen, että kaukaiseen tulevaisuuteenkin sijoittuneet kirjat ovat kertoneet enimmäkseen omasta ajastaan ja se on ollut niiden tarkoituskin.

Joskus sivutuotteena on kuitenkin ollut varsin oikeaan osuneitakin ”ennustuksia”. Kirjailija Charles Stross esitti jonkin aikaa sitten, että scifin ennustusvoima on nyt pelottavalla tavalla vahvistumassa.

Monet miljardöörit olivat nuorempina innokkaita tieteiskirjallisuuden lukijoita, ja Strossin mukaan he ovat nyt yrittämässä toteuttaa tuolloin lukemiensa kirjojen maailmaa. Ironista tässä on se, että monet noiden kirjojen asetelmista oli konstruoitu ajatuskokeiksi tai jopa suoranaisiksi varoituksiksi siitä, mihin vaikkapa tietynlainen yhteiskunnallinen kehitys voisi johtaa pitkään jatkuessaan. Onko miljardöörien pippelinvenytyskisa johtamassa meidät dystopiaan?

Lopuksi

Tiina Raevaara kirjoittaa tapansa mukaan hyvin sujuvasti. Hän myös esittelee lukukohtaisesti tärkeimmät käyttämänsä lähteet, mikä on erinomainen käytäntö lisätietoa haluavien kannalta. Raevaaralla vaikuttaa olevan kohtuullinen määrä itseironiaa: lukujen alussa on listattuna aktiivisuusrannekkeen mittaamia leposykkeitä ja yön aikaisia palautumisprosentteja. Myös maininnat hänen liikuntaohjelmastansa herättävät minun kaltaisessani hyötyliikkujassa suurta kunnioitusta – ja epäilyn siitä, että käynnissä on maltillinen yritys pidentää elämää.

Kirjassa esiintyy paljon erikoissanastoa, joka yleensä selitetään ensimmäistä kertaa esiintyessään, mutta erillinen sanasto olisi silti ollut hyvä täydennys. Myös muutama kuva olisi voinut auttaa hahmottamaan joitakin asioita. Itse luin tämän teoksen BookBeatin e-kirjana, jossa ei ollut hakemistoa, mutta kirjakaupassa selaamastani painetusta kirjasta se onneksi näytti löytyvän. Nämä ovat vain pieniä kehityskohtaita - voin suositella kirjaa hyvänä vastapainona niille yltiöoptimisille visioille, joita aiheesta kirjoittavat usein lukijoilleen maalailevat.

Tiina Raevaara: Ikuisen elämän lyhyt historia – kuinka taistelemme kuolemaa ja vanhuutta vastaan (Like 2024, 318 sivua)

Pertti Rautiainen