Yhden ammattitaiteilijan elämää – apurahajärjestelmän puolustuspuhe
Valtion jakamat ja erityisesti yksityiset apurahat ovat oleellisia taiteen tekemisen mahdollistajia, erityisesti marginaalisemmissa taidelajeissa, kirjoittaa Rita Gustava Pulli. Kollektiivinen apurahajärjestelmän puolustus on nyt tärkeämpää kuin koskaan.
Ammattikirjailija Helmi Kekkonen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä 31.12.2024 julkaistussa esseessään Aiotko kirjailijaksi?, miten hänellä on vaikeuksia selvitä arkisista menoista ja asuntolainan lyhennyksistä. Kekkosella on työssä käyvä puoliso ja lapsia. Hän on saanut kolme puolivuotista apurahaa, yhden vuosiapurahan ja muutaman kuukauden apurahatyön mahdollistavia pienempiä apurahoja.
Nyt lukijan on helppo kysyä: miksei Kekkonen mene töihin?
Vastaan hänen puolestaan: hän on jo töissä, joihin hän on kouluttautunut opiskelemalla yliopistolla maisterintutkinnon. Hän ei ole ainoa. Taiteilijoista monet ovat tehneet alallaan vähintään yhden alan korkeakoulututkinnon, jotkut useammankin.
Kirjailijan – kuten minkä tahansa taiteen alan työ – on päivätyötä itsessään. Vaativaa taideproosaa ei valitettavasti kirjoiteta päivätyön tai lapsiperhearjen keskellä. Toki sitä voi yrittää, mutta riskinä on uupumus ja loppuun palaminen, kun umpikuja arjen jaksamisen osalta tulee ennen pitkää eteen.
On todettava, etteivät taiteilijoidenkaan todellisuudet ole harmaan monoliittisiä ja yhdestä puusta veistettyjä, vaan mekin elämme keskellä varioivia maailmoja ja olosuhteita. Eikä Kekkonen ole aivan tyypillinen kirjailija kolmella puolivuotisella ja yhdellä koko vuoden taiteilija-apurahallaan. Niillä hän edustaa taiteilijoiden keskuudessa hyväosaista – kaikki eivät tule koskaan saamaan Taiteen edistämiskeskuksen puolivuotista tai vuosiapurahaa, joiden on ennen nähty niin sanotusti johtavan "apurahaputkeen". Eikä kaikilla taiteilijoilla ole asuntolainaa tai ansaitsevaa puolisoa, eivätkä kaikki elä perinnöillä tai pääomatuloilla.
Miksi sitä taideproosaa, esseistiikkaa ja runoutta silti on?
Meillä on edelleen taideproosaa, laadukasta esseistiikkaa, tietokirjoja ja runoutta – siksi, että meillä on Taiteen edistämiskeskus ja valtiollinen taiteilija-apurahajärjestelmä. Valtion apurahoja tärkeämpiä ovat yksityiset apurahat. Kuten olen aiemmin kolumnissani kirjoittanut, valtion apurahat jäävät alle kymmenesosaan yksityisten säätiöiden ja rahastojen rahoituksesta.
Taiteilijan ammatti ei ole aivan tavallinen. Siinä on paljon yrittäjämäisen ja yksinyrittäjämäisen työn piirteitä. Lisäksi suuri osa taiteilijoistakin tekee työtä palkka- tai palkkiotyösuhteessa itsensä työllistämisen lisäksi ja tekee näin töitä hybridityöntekijänä.
Toki todellisuus ympärillä on muuttunut. Meillä on aivan uusia uhkia, kuten tekoäly, joka kykenee jo kirjoittamaan ainakin keskitasoisia kirjallisia tekeleitä. Todellista ”omaa ääntä” mediaanitiedolla ja -sisällöillä ruokittu tekoäly tuskin kuitenkaan tavoittaa.
Ympäröivän todellisuuden haasteet eivät poista tärkeyttä taistella kollektiivisesti apurahajärjestelmän puolesta. Tätä meidän järjestelmäämme kadehtivat positiivisesti monet Välimeren maiden kollegat, joilla vastaavaa ei ole. Espanjassa on kuitenkin erilaisia kilpailuja, joissa palkitaan paras teos, essee tai journalistinen tuotos. Nämä ovat ainoita tapoja, joilla etelämaiden kollegamme voivat ansaita - muuten heidän pitää turvautua päivätöihin.
Jos järjestelmä romutetaan, kuinka kauan ammattitaiteilijuus edes ajoittain toistuvana kokopäivätyönä on mahdollista?
Ylipäätään näitä Helmi Kekkosen kaltaisia taiteilijoiden yksilötarinoita tarvitaan mediaan lisää, jotta taiteilijoiden muuten niin tuntematon todellisuus havainnollistuu päättäjille. Taiteen on pysyttävä itseisarvona. Sitä - tai taiteilijan työtä - ei saa alistaa markkinalogiikalle, kuten nykyhallitus kaavailee.
Jos lukee opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2024 julkaistua kulttuuripoliittista selontekoa, ymmärtää nykyhallituksen vision tulevaisuuden taide- ja kulttuuripolitiikasta ja erityisesti taiteilija-apurahoista ja valtionosuusjärjestelmästä. Selonteossa puhutaan taiteesta taloudellistamisretoriikalla, joka on vallannut monen muun elämänalueen jo paljon aiemmin. Nimetään ”arvoketjut”, joihin yhtenä osana kuuluu muun muassa markkinointi. Tämäkin uusi oppimistaakka usein sälytetään yksittäisen taiteilijan harteille, koska aniharvalla on organisaatiota markkinointitukenaan.
Vielä ihmeellisempää on, että selonteon pohjalta muun muassa kansanedustajat, yhdistykset ja yksityishenkilöt ovat saaneet ilmaista mielipiteensä selontekoluonnoksesta lausuntopalvelu.fi:ssä syksyllä 2024 ennen sen julkistamista. Peräti 85 prosenttia kannattaa lausuntoa, vain 15 prosenttia ei kannata sitä. Lausunnon antajissa on ”luovan talouden edustajia”: he kuuluvat mitä ilmeisimmin niihin ”taiteen” aloihin, jotka ovat helpoimmin kaupallistettavissa, kuten design ja arkkitehtuuri. Lisäksi hallitus on mitä ilmeisimmin mobilisoinut tehokkaasti kansanedustajansa ja viiteryhmänsä lausumaan selonteosta.
Hallitus ajaa kohti julkisen rahoituksen radikaalia vähentämistä ja yritystä korvata rahoitusta "yksityisellä rahalla". Tämä kirpaisee erityisesti kaupallisen luovan talouden ulkopuolella, enemmän marginaalissa työtä tekeviä taiteilijoita ja taideorganisaatioita.
On itsestään selvää, että tämä tulee merkitsemään alkavia kuolontahteja erityisesti marginaalin marginaalissa sijaitsevien tekstilajien, runouden, käännösrunouden, esseistiikan ja taideproosan julkaisijoille. Joukkorahoitus tai mikään muu yksityisen rahan julkinen kerjääminen ei ole ratkaisu taiteilijoiden ahdinkoon. Visioin, että selonteko ajaa yhä useammat lopettamaan ammattimaisen taiteen tekemisen ja vaihtamaan alaa.
Valtionosuuksista nauttivat teatterit ja muut instituutiot lomauttavat väkeään jo nyt, kun ensimmäiset taidemäärärahojen leikkaukset tulevat voimaan vuonna 2025. Hallituksen visio taiteesta ”koko kansan lajina” ja jokaisen oikeutena toteutuu, jos ja kun taide ja kulttuuri ovat avoimia pelkästään lyhytjänteiselle näpertelylle, joka sekin on arvokasta sinänsä, mutta ei korvaa koskaan ammattitaiteilijoiden työtä ja työpanosta. Kirjastoista tulee monilukutaidon edistämis- ja näpertelykeskuksia ja tärkeimpiä kulttuuripalveluiden tarjoajia pienissä kunnissa, kun taideinstituutiot niissä kaatuvat.
Siksi kollektiivinen julkisen apurahajärjestelmän puolustus ja nämä nykyistä taitelijatodellisuutta avaavat kirjoitukset ovat tärkeitä, vaikkakin systeemin kannalta varsin hyväosaisen näkökulmasta. Tulevaisuudessa näkökulmat toivottavasti moninaistuvat.
Rita Gustava Pulli
Kirjoittaja on tieto- ja kaunokirjailija, kääntäjä, kriitikko ja toimittaja
