Vihreät vuodon ja muurin välissä

Eero Karisto

Viime vaaleissa vihreiden demareille menettämät taktiset äänestäjät eivät näytä palanneen. Jos luottamus demarien täysin selvään vaalivoittoon ei ennen 2027 vaaleja vahvistu entisestään, vihreiden on ehkä turha odottaa heitä takaisin seuraavissa eduskuntavaaleissakaan. Syy taktiseen äänestämiseen ei ainakaan ole vähentymään päin. 

Potentiaalista kannatusta vihreille periaatteessa on, kun presidentinvaaleissa yli miljoona ihmistä on äänestänyt vihreää ehdokasta. Pekka Haaviston kannatuksesta ei kuitenkaan näytä valuvan puolueelle pienintäkään noroa. 

Vielä 2016 Iltalehden kyselyssä 38 prosenttia suomalaisista arveli, että voisi äänestää vihreitä. Nyt mielipidetiedustelujen julkisuuteen tulleiden taustatietojen mukaan hallitukseen pettyneiden äänet valuvat katsomon lisäksi erityisesti demareihin, mutta myös keskustaan, vain hyvin vähän vihreisiin. 

Jätetäänkö kaveri? 

Perussuomalaisten nousu suureksi puolueeksi tai viimeistään halla-aholaisten valtaantulo mullisti Suomen poliittisen kentän. Sitä ennen kaikki puolueet mahtuivat toistensa kanssa hallitukseen eli mikä tahansa hallituspohja oli mahdollinen.  

Nyt näyttää siltä, että esimerkiksi perussuomalaiset ja vihreät eivät mahdu samaan hallitukseen. 

Petteri Orpon hallituksen aikana vihreissä on entisestään vahvistunut käsitys, että suurista puolueista demarit on vihreille luontevin ellei ainoa mahdollinen yhteistyökumppani. 

Vielä 2019 vaalien alla Ylen vaalikoneessa vihreät olikin demariehdokkaiden toiseksi mieluisin hallituskumppani vasemmistoliiton jälkeen. Jopa 70 prosenttia ehdokkaista toivoi hallitusyhteistyötä vihreiden kanssa. 

Tuoreessa MTV:n kyselyssä vihreät on demarien piiripäättäjien keskuudessa vasta neljänneksi suosituin kumppani vasemmistoliiton, keskustan ja kokoomuksen jälkeen. Vain 13 prosenttia vastaajista mainitsi vihreät toivottuna kumppanina. 

Myös puheenjohtaja Antti Lindtman näyttää olevan lähempänä nykyisiä hallituspuolueita ja kauempana vihreistä kuin edeltäjänsä.  

Jos demarit joutuisivat valitsemaan keskustan ja vihreiden välillä, lopputulos voi olla vihreille ikävä. Usko punavihreään yhteistyöhön on ehkä vihreissä vahvempi kuin demareissa. 

Mitä enemmän puolueella on potentiaalisia hallituskumppaneita, sitä todennäköisemmin se päätyy hallitukseen edistämään omia tavoitteitaan. 

Muissa puolueissa vihreille tuskin on nyt demareita innokkaampia kosijoita, ehkä vasemmistoliittoa lukuunottamatta. 

Keskusta ja RKP voisivat monessa asiassa olla vihreille mahdollisia yhteistyökumppaneita. 

RKP:lle käy mikä tahansa, mutta keskusta käyttää vihreiden demonisointia oman koheesionsa vahvistamiseen. 

Vuodon ja muurin välissä 

Onko vihreillä peiliin katsomisen paikka, kun Sanna Marin valitsi demarit eikä vihreitä, Li Andersson vasemmistoliiton eikä vihreitä ja Pihla Keto-Huovinen kokoomuksen eikä vihreitä. Kaikki ovat julkisuudessa kertoneet harkinneensa myös vihreitä. Tai kun Kimmo Tiilikainen siirtyi vihreiden listoilta keskustaan, tai Vihreän langan entinen päätoimittaja Timo  Harakka demareihin? 

Tavallaan kysymys on asiaton. Onhan puolueilla paljon eroja, vaikka niissä eri asteita vihreyttä onkin, ja yleensäkin ihmiset pohtivat eri vaihtoehtojen välillä. 

Silti on mielenkiintoista, että vasemmistoliitto on muutamassa vaalikaudessa kasvanut siinä vihreiden vierellä perinteisestä savupiipputeollisuuden duunarien puolueesta koulutettujen naisten punavihreäksi liikkeeksi, valloittanut vihreiden perinteistä tonttia, samaan aikaan kun palomuuri kokoomuksesta vihreisiin päin on kasvanut. 

Puolue voi löytää kasvua nukkuvista ja ensi kertaa äänestävistä, mutta suurin potentiaali on puolueen reunoilla. 

Reunoilta kasvamisen kanssa ristiriidassa on aika yleinen uskomus, jonka mukaan kannatusalhossa puolueen täytyy ennen kaikkea pitää huolta peruskannattajistaan. 

Vihreissäkin kuulee puhuttavan peruskannattajakunnan turvaamisesta. Vuoto demareihin ja vasemmistoliittoon tukee sitä käsitystä. 

Vihreät lienee nyt peruskannattajiensa varassa. Heistä kiinni pitäminen voi hidastaa kannatuskatoa, mutta ei sellaisenaan kasvata kannatusta eikä palauta puolueen jättäneitä. 

Keskustan taival on osoittanut, että peruskannattajiin pitäytyminen ei puoluetta nosta, vaikka kadon se näyttää pysäyttäneen. Nyt keskustakin puhuu jo palkansaajista. 

Nollasummapeliä 

On myös selvää, että jos vihreät, demarit ja vasemmistoliitto keskittyvät kilpailemaan samoista äänestäjistä, se on niille nollasummapeliä. 

Vasemmistoliitolla näistä kolmesta lienee vaikeinta houkutella äänestäjiä porvaripuolelta. Demarien taas ei tarvitse, kun kannattajia valuu joka puolelta, hallituspuolueilta ja oppositiosta.  

Osa vihreistä haluaa murtaa mielikuvaa, ehkä myös todellisuutta, punavihreästä blokista. Mielenkiintoista on, että puolueen kahdessa viimeaikaisessa jäsenäänestyksessä, puheenjohtajan vaali 2023 ja Helsingissä pormestariehdokkaan valinta 2024, voittajat olivat pikemmin sini- kuin punavihreitä eli Sofia Virta ja Atte Harjanne. 

Yksi mielikuva varsinkin vihreiden ulkopuolella on, että Virran ja eduskuntaryhmän puheenjohtajanakin toimineen Harjanteen yksi missio on ollut avata puolueen ovea oikealle. 

Sosiaalipolitiikka korostunut 

Vihreiden punavihreää mielikuvaa vahvistaa vahva sosiaalipolitiikan painottuminen – ja osaaminen. 

Hallituksen haastamisen painopiste näyttää olevan sosiaaliturvassa. Ympäristöpolitiikka samoin kuin koulutus- ja sivistyspolitiikka saavat tällä hetkellä vähemmän julkisuutta. 

Ne kuitenkin ovat vihreiden sitä vahvuusaluetta, jolla se erottuu muusta oppositiosta. Nyt tilanne näyttää hiukan siltä, että vihreät kilpailevat kannatuksesta vasemmistopuolueiden kanssa niiden perinteisellä vahvuusalueella ja omimmat vahvuudet jäävät taustalle. 

Yksi perusteltu ajatus puolueessa on, että vihreiden pitää pystyä osoittamaan, että puolueessa ymmärretään, millainen on ihmisten arki hallituksen leikkauspolitiikan seurauksena.  

Se lienee tullut selväksi. 

Raadollinen tosiasia ehkä kuitenkin on, että hallituksen leikkauspolitiikka ei juuri tunnu läheskään kaikkien vihreiden potentiaalisten kannattajien arjessa. 

Yksipuolinen lojaalius 

Jos vihreiden potentiaalisten kannattajien ensisijainen tavoite on torjua nykyinen hallituspohja, he äänestävät demareita. Aktiivisuus taktisen äänestämisen edistämisessä ei viimeksi ollut olematonta vihreiden sisälläkään, eikä se näytä olevan nyt este kuntavaaliehdokkuudelle. 

Vahvistuakseen nykyisestä vihreät tarvitsevat äänestäjiä, joiden mielestä vihreitä kannattaa äänestää ja jotka katsovat, että vihreiden tulee olla hallituksessa, olipa pääministeripuolueena demarit tai kokoomus. Että on tärkeämpää, että vihreät on vahva kuin se, kuka on pääministeri. 

Ympäristöpolitiikan imu oli tärkeä tekijä vihreiden 2019 hyvässä vaalituloksessa.  Juha Sipilän hallituksen koulutuspolitiikka taas oli vahvimmin vihreiden hampaissa gallup-kannatushuipun aikoihin 2017. Molemmissa on nyt vihreille avointa toimintakenttää, jos he vain saavat äänensä kuuluviin. 

Turmiollista vihreille on, jos se mielletään demarien apupuolueeksi, varsinkin jos lojaalius on yksisuuntaista. 

Demaripääministeri ei ehkä otakaan vihreitä hallitukseensa, voi jopa ottaa mielummin perussuomalaiset.