Eurooppa vahvistuu, kun se lakkaa olemasta heikko

Maailma ei ole entisensä. Demokratia on ahtaalla, kun oligarkit, diktaattorit ja kansallisradikaalit hyökkäävät. Kiina pidentää silkkiteitään, Venäjä sanelee historian uusiksi ja USA:n oligarkia puree omaa väkeään, jollei sitten kuseskele reviiriään vieraiden pihoille. Pienen maan voimattomuus käy ilmeiseksi, kun supervallat tekevät mitä tahtovat. Eurooppa ei voi luottaa isompien sovinnonhaluun, vaan sen on noustava itse vahvimmaksi - yhtenäiseksi ja autonomiseksi liittovaltioksi.

Trumpin strategia perustuu kaaokseen: median ja opposition huomio hajautetaan, jotta vastarintaa ei ehdi syntyä. Tämä ei koske vain Yhdysvaltoja, vaan flood the zone -taktiikka ulottuu globaalin järjestyksen ytimeen. Kun maalitolpat liikkuvat jatkuvasti, syntyy illuusio voimasta, jota vastaan ei voi taistella.

On inhimillistä, että sivistynyt valtiojohto pyrkii välttämään eskalaatiot, tulevathan ne itsellekin kalliiksi. Mutta kuinka viisasta on väistää väistämätöntä? Eurooppalaisena on toki helppo toivoa, että jo Kanada tai Meksiko katsoisivat Trumpin kortit vastaamalla, että hyvä on, saat haluamasi kauppasodan. Mutta olen pitänyt myös Ukrainan sodan kohdalla viljeltyä eskalaatiopuhetta etuoikeutettujen hurskasteluna. On tekopyhää vedota ydinkonfliktin uhkaan, kun jo nyt pommitetaan lastensairaaloita. Ei sotaa voi viivyttelemälläkään voittaa muuten kuin saattamalla diktaattori ahdinkoon. Olisi parempi toimia aikailematta.

Globaalien ongelmien kiihtyminen – ilmastokriisi, luontokato ja hätää pakenevat muuttoliikkeet – ei ratkea kansallisvaltioiden voimin. On kestämätöntä, että 450 miljoonan ihmisen Eurooppa jatkaa hajanaisena, kun kilpailijat ja vastustajat toimivat yhtenäisesti. Sama koskee kasvutoimia. Kinastelevien kansallisvaltioiden kilpailukyky katoaa marginaaliin, kun diktatuureissa huoneellinen ihmisiä päättää kymmenkertaisesta panostuksesta vaikkapa tuulivoimaan ja tekoälyyn. Ykkösaamun vieraana käynyt Silo AI:n perustaja Peter Sarlin sanoi, että suomalaisten kasvuyritysten kannalta kriittistä on vahvempien sisämarkkinoiden ja yhteisinvestointien syntyminen Eurooppaan. Hän puhui lämpimästi Mario Draghin raportin ideoista voimien yhdistämiseksi.

Trump ei julkeudestaan huolimatta ole poikkeus, vaan osa systemaattista siirtymää kohti harvainvaltaa. Yksittäiset miljardöörit ohjaavat politiikkaa suoremmin kuin koskaan – hallitsevat sodankäyntiä, ostavat vapauksia säätelystä ja piilottavat omaisuuttaan virtuaalisiksi säikeiksi. Uusien aluevalloitusten päämääränä lienee valtioton maaperä (tai planeetta), jolla mikään laki ei koske heitä.

Euroopassa yhdet flirttailevat Venäjän kanssa, toiset Kiinan kanssa ja kolmannet vesittävät edistykselliset aikeet vedoten ”kansalliseen etuun” – vaikka koko Euroopan pitäisi etukenossa siirtyä yhteiseen puolustukseen ja ekologiseen rakennemuutokseen, yhteisiin kasvutoimiin ja verokäytäntöihin. Jokainen kansallispopulistinen manööveri murentaa EU:n asemaa ja tekee meistä heikompia. Tällä menolla kaikki joutuvat vuorollaan diktaattorien tulilinjalle – oli kyse sitten energiariippuvuudesta, poliittisesta kiristyksestä tai suorasta interventiosta. On naiivia kuvitella, että hajanainen Eurooppa olisi vahvoilla, kun sääntönä on epäjärjestyksen maksimointi. Jos Eurooppa haluaa olla muutoksen tekijä eikä uhri, on lopetettava sisäinen vääntö ja tiivistyttävä yhtenäiseksi.

Kansallisvaltioiden aika on ohi – mutta ne eivät halua myöntää sitä. Kansallispopulismi ja henkilökeskeisyys ovat taanneet vaalivoittoja ympäri Eurooppaa, mutta Euroopan jäljellä olevista vahvuuksista on kiittäminen pikemminkin paljon parjattua ”kasvotonta byrokratiaa”, tietopohjaista päätöksentekoa, ympäristösäädöksiä ja ihmisoikeusnormeja – väsymättömästi kulisseissa häärännyttä eurooppalaista edistysuskoa.

Jäsenmaissa pelätään, että kansalliset erityispiirteet katoaisivat liittovaltiossa. Todellisuudessa vahvempi Eurooppa on tapa varmistaa, että oma kulttuuri ja paikallisdemokratia säilyvät. Euroopan pitää olla yhtenäinen, jotta se voi olla erilainen. Alueiden Euroopassa paikalliset asiat olisivat entistä paikallisempia, mutta yhteiset kysymykset ratkaistaisiin keskitetysti. Tarvitsemme ketterämmän keskusjohdon globaaleihin haasteisiin, jotta kaupungit ja alueet voivat keskittyä ihmisten arkeen vaikuttaviin päätöksiin.

Kansallisvaltion väliporras on täysin turha. Suomessa viisi maakuntaa voisi keskustella resursseistaan, aikeistaan ja paikallisesta soveltamisesta suoraan Brysseliin, teeskentelemättä, että jokin ”kansallinen etu” olisi edes olemassa. Syrjäseudut voisivat huomata, että ovat jo nyt EU:n suurimpien nettosaajien joukossa. Liittovaltio voisi osoittaa Venäjän rajansa turvaksi lisää panoksia, ja Uusimaa tukisi tätä oikein mielellään. On aika tehdä liittovaltion kohdalla samanlainen kannatusloikka kuin NATO-jäsenyyden kohdalla.

Liittovaltio on ainoa mahdollisuus varmistaa, ettei Euroopasta tule oligarkkien pelinappula. Mahdollisuus johtaa talouden murrosta yhteisponnistuksilla, jotka eivät vesity osaoptimointien takia. Mahdollisuus synnyttää teknologiajohtajia Kiinan ja Piilaakson rinnalle. Mahdollisuus viedä maailmaa kohti kestävämpää ja reilumpaa tulevaisuutta myös globaalissa etelässä.

Olemme jo nähneet, kuinka johdonmukaisesti oligarkit hajottavat Eurooppaa. Mutta jos Eurooppa vain uskaltaa kasvaa aikuiseksi, se voi nostaa demokratian taas aatteiden maailmanmestariksi. Tulevaisuus joko tehdään tai se tapahtuu meille.

Markus Wasara

Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.