Suomi koettelee sopimusperustaista maailmanjärjestystä

Eero Karisto

Suomi on omaksumassa vanhan kirkkoherran ohjeen: Älkää tehkö niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.

Suomi ei ole ainoa periaatteistaan lipsuva maa. Jos kehitys jatkuu, Venäjä ja muutkin ulkopuoliset valtiot pystyvät osoittamaan, että Euroopan ihmisoikeusperiaatteet pettävät pian joutuessaan koetukselle.  

Sopimusperustainen maailmanjärjestys tarkoittaa, että sopijamaat luopuvat jostain, jotta saavutetaan parempi yhteinen kokonaisuus. Siis tingitään omista eduista.

Sopimusjärjestelmä menettää merkityksensä, jos osapuolet hyppäävät ulos milloin mistäkin sopimuksesta hetkellisten tai muiden – todellisten tai oletettujen – intressiensä takia.

Viime aikojen ehkä merkittävin rikottu sopimus on vuoden 1994 Budapestin muistio, jossa Venäjä, Yhdysvallat ja Britannia takasivat entisille neuvostotasavalloille Ukrainalle, Kazakstanille ja Valko-Venäjälle koskemattomuuden korvaukseksi siitä, että ne luopuivat alueillaan olleista ydinaseista. Myös Kiina ja Ranska antoivat takuut Ukrainan itsenäisyyden turvaamiseksi.

Kansallinen turvallisuus esitetään usein ikään kuin kaikki vastaväitteet automaattisesti kumoavaksi perusteluksi. Mutta kansallinen turvallisuus on myös Venäjän perustelu, kun se sanoo puolustautuvansa NATOn uhkaa vastaan muun muassa hyökkäämällä Ukrainaan.

Kansallisella turvallisuudella epädemokraattiset yhteiskunnat puolustavat hallintoaan, esimerkiksi Israel terroriaan palestiinalaisalueilla. Kansallinen turvallisuus on myös Donald Trumpin perustelu vaatimuksille saada Grönlanti Yhdysvaltain hallintaan.

Sopimuksissa sitoudutaan luopumaan

On selvää, että toiset uhat ovat todellisempia kuin toiset, mutta sopimusjärjestelmältä putoaa pohja, jos jokainen valtio itse päättää, milloin mikäkin sopimus koskee sitä.

Suuri osa maailman valtioista sopi luopuvansa henkilömiinoista, koska ne kiistatta aiheuttavat riskejä myös siviileille. Jossain riskit ovat suurempia, jossain pienempiä. Suuremman kansainvälisen riskin minimoimiseksi sopimuksen osapuolet sitoutuivat luopumaan henkilömiinoista. Näin muilta voidaan edellyttää toimia, joihin itsekin sitoudutaan.

Kansainväliset sopimukset ovat tärkeitä lähes kaikessa. Niitä tarvitaan ilmastokriisin ratkaisemiseen, luontokadon pysäyttämiseen, Itämeren pelastamiseen, kaupan ja ihmisten liikkumisen vapauttamiseen, yhteisiin mittajärjestelmiin, liikenteeseen…

Sama idea toimii ydinsulkusopimuksessa. Se sementoi nykyiset rajat ydinvarustelulle. Kun minä pitäydyn hankkimasta ydinaseita, voin edellyttää, että sinäkin teet niin.

Jos Suomi hyppää ulos henkilömiinasopimuksesta, se ei ole kovin uskottava kriitikko, jos (vai kun) Iran, Libanon tai Syyria hankkii ydinaseen. Kun Suomi perustelee ratkaisuaan Venäjän maavoimien uhalla, ne voivat perustella hankettaan Israelin ydinaseiden muodostamalla uhalla.

Kaksi hyvää syytä

Halu irtautua henkilömiinasopimuksesta on toki ymmärrettävä. Venäjä tarjoaa kaksi hyvää syytä.

Sen hyökkäys Ukrainaan avasi hyväuskoisimmatkin silmät näkemään, että Venäjä tosiaan voi tehdä mitä tahansa, ja meillä on ne tunnetut 1300 kilometriä yhteistä rajaa.

Ehkä vielä merkittävämpi tekijä on ollut se tapa, jolla Venäjä käy sotaa Ukrainassa. Henkilömiinasopimusta allekirjoitettaessa vielä arveltiin, että potentiaalinen sodankäynti olisi muuttunut teknisemmäksi, hyödyntäisi enemmän yhä kehittyvää teknologiaa ja vähemmän maata pitkin eteneviä maajoukkoja. Että modernissa sodankäynnissä uhrattaisiin vähemmän ihmisiä, jolloin henkilömiinojen merkityskin olisi vähentynyt.

Nyt on nähty, että näin ei käynyt. Venäjälle sotilaat ovat kuin mitä tahansa sotamateriaalia, jota ei säästetä. Länsimaat yllätti se, että ihmisellä ei Venäjän toimintakulttuurissa ole samaa arvoa kuin meillä.

Nyt siis Suomessa ja useissa muissakin Venäjän EU-naapurimaissa ollaan valmiita realisoimaan tämä ihmisten uhraaminen henkilömiinoilla.

Ihmiset ja materia

Jos Venäjä suhtautuu sotilaisiin kuin materiaan, sama vivahde on meillä yleistyneessä termissä välineellistetty maahanmuutto. Ihmisiä kutsutaan siis välineiksi.

Heitä myös kohdellaan ikään kuin välineinä, kun heiltä viedään kansainvälisissä sopimuksissa sovitut oikeudet. Ei tiedetä, mitä tapahtuisi ihmisille, jos Venäjä ohjaisi heitä Suomen rajalle mutta Suomi ei päästäisi sisään. Puolan ja Valko-Venäjän rajalla syntyi humanitaarinen kriisi, jossa vastuuta kantoivat puolalaiset kansalaisaktiivit.

Tosin eipä niitä tulijoita Suomen rajalla ole vuosikausiin ollut. Mitään julkista perustetta käännytyslain tarpeelle ei ole näkynyt – paitsi yksi: perussuomalaiset tarvitsevat sitä osoittaakseen kannattajilleen, että sulkevat Suomen rajoja.

Venäjän panosta tulijoiden välittämisessä kahden aiemman aallon aikana harva jos kukaan epäilee. Mutta uskooko joku, että tulijat loppuivat, koska Venäjä pelästyi Suomen tiukkaa lainsäädäntöä?

Yksi innokkaimmista rajoitusten kannattajista on Hybridiosaamiskeskuksen verkostojohtaja Jukka Savolainen. Mitään konkreettista näyttöä uhasta Savolaisen perusteluista on vaikea löytää. Sen sijaan hän ja muutkin rajoitusten puolustajat muistuttavat, että Venäjä saattaa taas alkaa ohjata tulijoita rajalle. Olemme myös saaneet lukea, että jossain Venäjän rajan takana on potentiaalisia Suomeen pyrkijöitä.

Savolainen on myös moittinut suomalaisia oikeustieteilijöitä sekaantumisesta rajalakeja koskevaan oikeudelliseen arviointiin.

Saattaa olla, että on olemassa jotain tietoa, jota ei haluta julkistaa, mutta on vaikea ymmärtää salaamisen perusteita avoimessa yhteiskunnassa. Ainakin on vaikea ymmärtää, jos kansanedustajat päättävät käännytyslain jatkamisesta Savolaisen kaltaisten asialle omistautuneiden toimijoiden yleisluontoisen uhka-arvion perusteella.

Uhkana päänavaus

Suomessa on paheksuttu ja edelleen paheksutaan Välimeren maiden nihkeyttä ottaa vastaan meren yli pyrkiviä tulijoita, jopa käännyttämistä satamista.

On totta, että merellä ihmiset ovat suuremmassa vaarassa kuin kovalla maalla. Tosin talvella puutteellisissa varusteissa ero kapenee, kuten Puolan ja Valko-Venäjän rajalla tapahtui.

Välimeren yli tulee ihmisiä, ja se on käytännön kysymys. Suomen käännytyslailla näyttää olevan enemmän periaatteellista merkitystä.

Myös henkilömiinoissa on kysymys ennen kaikkea periaatteesta. Oleellisempaa kuin se, onko Suomella jossain varastossa henkilömiinoja, on ajattelutapa, jossa periaatteista tinkimisen päätä avataan.

Mielenkiintoinen esimerkki jo käynnistyneestä keskustelusta on ehdotus, että Suomessakin aloitettaisiin keskustelu ydinaseen hankkimisesta.

Kysymys on myös puheoikeudesta muiden toimia kohtaan. Jos me luovumme henkilömiinasopimuksesta oman itärajamme takia, menetämme puheoikeutemme myös, jos Puola maataloutensa kannattavuuden takia irtautuu Itämerta suojelevasta Helsinki-sopimuksesta.

Jos ja kun Puolakin luopuu henkilömiinasopimuksesta, sillä on matalampi kynnys luopua seuraavastakin sopimuksesta, vaikkapa juuri Helsinki-sopimuksesta.

Sopimuskumppani, joka hyppää ulos, kun tulee vaikeuksia, ei ole kovin kaksinen kumppani seuraavia sopimuksia tehtäessä. 

Luottamus resilienssiin

Ideaalimaailmassa valtio vastaa arvoihinsa kohdistuvaan häirintään panostamalla lisää arvojensa mukaiseen toimintaan. Se maksaa, ja jokin raja siinäkin tulee vastaan.

Kymmenen vuoden takainen pakolaiskriisi osoitti, että Suomi pystyy ottamaan aika suuren joukon tulijoita, parantamaan ja nopeuttamaan heidän asioidensa käsittelyä.

Joukossa on aina monenlaista tulijaa, todellisia pakolaisia, rikollisia, ja erilaisia paremman elämän etsijöitä – myös niitä, joita Suomi tarvitsee työmarkkinoille. Niitä kuuluisia vihreitä miehiäkin joukossa saattaisi olla, mutta luultavasti Suomi osaa olla varuillaan heidän varaltaan, ehkä paremminkin kuin jos heitä tulee mutkien eli muun Euroopan kautta.

Tarkemmin määrittelemättömän turvallisuusuhan lisäksi rikollisuudella pelottelu on keskeinen argumentti itärajan rajoituksille.

Ehkä rikollisistakin jotenkin selvitään, kunhan pahimmat riskitapaukset palautetaan. Osa rikokseen syyllistyneistä turvapaikan tarvitsijoista voi rangaistuksensa kärsittyään löytää paikkansa yhteiskunnassa, vaikkapa yhteisten asioiden hoitamiseenkin. Kuten media on kertonut, rikostuomiot eivät ole este edes kunta- tai aluevaaliehdokkuudelle.

Maahanmuuttajien keskuudessa rikollisuus on toki 1,5–2-kertainen kantaväestöön verrattuna. Mutta moni muukin ryhmä poikkeaa keskiarvoista. Esimerkiksi 2023 eduskuntavaaleissa perussuomalaisten ehdokkaissa rikostuomion saaneiden osuus oli noin 2,2-kertainen muihin puolueisiin verrattuna.

Rikostuomio ei ole este valinnalle ministeriksi tai edes eduskunnan puhemieheksi.