Lähisuhdeväkivallan uhrit ovat näkymättömiä tuttuja

Kotipiirissä tapahtuva väkivalta on traumaattinen kokemus, joka voi jättää uhrin yksin näkymättömyyden ja häpeän tunteiden kanssa. Meillä on valta sanoillamme tukea aivan jokaista sukupuolesta riippumatta, käytetään siis sitä, kirjoittaa Milo Toivonen.
Kuva: Milo Toivonen

Tänään on kansainvälinen miestenpäivä.

Wikipedian mukaan sen päätavoitteet ovat myönteisten miesroolimallien edistäminen, miesten myönteisen panoksen juhlistaminen eri elämänalueilla, huomion kiinnittäminen miesten terveyteen ja miehiin kohdistuvaan syrjintään, sukupuoltenvälisten suhteiden ja tasa-arvon parantaminen sekä maailman tekeminen turvallisemmaksi.

Maailman tekeminen turvallisemmaksi. Siinä on työnsarkaa, sillä turvattomuus ei maailmasta ole vielä hetkeen loppumassa.

Suomessa ja maailmallakin yksi arjen turvattomuutta lisäävä tekijä on väkivalta, erityisesti kotipiirissä tapahtuva lähisuhdeväkivalta. Se on vakava ja liian yleinen ilmiö, joka on samalla brutaalin karua ja silti vaatii asiaa käsiteltäessä erityistä herkkyyttä.

Jos väkivallan tekijä on läheinen, esimerkiksi oma puoliso, voi tilanteen purkamiseksi nousta erilaisia vaikeita kynnyksiä.

Esimerkkejä kynnyksistä avun hakemiseen löytyy monia.

Väkivallan uhri voi olla taloudellisesti heikossa asemassa, joka nostaa kynnystä poistua tilanteesta. Uhrilla voi olla myös vahva tunneside väkivallan tekijään, onhan usein kyseessä oma läheinen.

Harva toivoo läheisilleen mitään pahaa tai esimerkiksi vaikeuksia virkavallan kanssa. Lyöntien lomassa uhrin päällimmäinen ajatus saattaa olla etteivät vain naapurit kuulisi metakkaa.

Vain harva asia on niin traumaattista kuin joutua tilanteeseen, jossa oma koti muuttuukin turvattomaksi ja oma läheinen väkivallan tekijäksi, oli väkivalta sitten fyysistä, henkistä tai molempia. Vaikka väkivalta on aina merkki vakavasta tilanteesta, niin silti uhrin on usein vaikeaa ”vain ottaa ja lähteä”.

Siinä jää helposti yksin, ehkä vielä häpeän ja muidenkin ristiriitaisten tunteiden keskelle.

Tämän vuoksi on aivan meidän kaikkien vastuulla tehdä yhteiskunnassa selväksi, että väkivallan uhrit eivät ole yksin eivätkä apua hakiessaan tule jäämään yksin. Uhrien ei myöskään tarvitse hävetä tilannettaan, ja vaikka häpeä olisikin läsnä, niin se on normaali ja inhimillinen, hallittavissa oleva reaktio.

Lähisuhdeväkivaltaa voi kokea kuka tahansa omasta ja kumppanin sukupuolesta riippumatta.

Väkivaltaa kokevat ovat näkymättömiä tuttuja. He ovat työkavereita, naapureita, musiikin opettajia, kaupan kassoja. He ovat naisia, muunsukupuolisia, sukupuolettomia ja miehiä.

He ovat niitä luennon, teatterin ja bussin takapenkillä istuvia, jotka salaa toivovat, että vieruskaveri ottaisi kädestä kiinni, kun spontaani pinnalle pyrkivä itku meinaa pyyhkiä aallon lailla yli.

Siksi meidän on pidettävä erityistä huolta, ettemme omilla oletuksillamme ja sanoillamme sulje näitä näkymättömiä tuttuja ulos. Meillä on valta valita puhummeko esimerkiksi vain naisiin kohdistuvasta väkivallasta ongelmana, vai puhummeko siitä, että väkivalta on sukupuolesta riippumatta ongelma, jossa erityisesti naisiin kohdistuva väkivalta korostuu.

On aivan mahdollista samaan aikaan puhua väkivallan sukupuolittuneisuudesta ja silti käyttää sanoja inklusiivisesti niin, ettei ketään suljeta ulos. Tämä kolumni on kirjoitettu niin.

Pienikin huomio voi muuttaa maailmaa. Ehkä juuri sinun sanasi kansanedustaja, somevaikuttaja, toimittaja ja tavallinen kansalainen, kantavat sen näkymättömyyttä ja häpeää kokevan miehen kynnyksen yli hakemaan apua.

Suomalaisille rakkaassa Muumeissa on tarina Ninnistä, joka kaltoinkohtelun seurauksena on muuttunut näkymättömäksi, ja joka Muumiperheen huomion ja huolenpidon avulla alkaa hiljalleen palautua takaisin näkyväksi.

Meillä on valta valita teemmekö sanoillamme väkivaltaa kokeneista Ninneistä näkymättömiä vai näkyviä. Ja jotkut Ninnit voivat olla Nipsuja.

Milo Toivonen / Verde

19.11.2020 20:18

0 kommenttia