Perustuslakivaliokunnan Haavisto-käsittely oli politikointia alusta loppuun

Ulkoministeri Pekka Haavisto kuvattuna Brysselissä 20.1.2020. Kuva: Alexandros Michailidis / Shutterstock

Osmo Soininvaara

Ministeriöt ovat Suomessa päällikkövirastoja. Tämä tarkoittaa, että kun ministeri ja virkamies ovat eri mieltä keskenään, ministerin kanta ratkaisee. Virkamiehellä on oikeus jättää päätökseen eriävä mielipide, mutta päätöstä pitää noudattaa.Ministerillekin löytyy vahtija. Jos ministeri on väärässä, eduskunta voi ilmoittaa, ettei tämä nauti eduskunnan luottamusta.Suomalaislasten naisten ja lasten pelastamisesta Al Holin leiriltä oli erilaisia näkemyksiä. Virkamies oli yhtä mieltä, ulkoministeri Pekka Haavisto oli toista mieltä. Haaviston kanta testattiin eduskunnan luottamuslauseäänestyksessä, ja eduskunta tuki Haavistoa. Tältä osin ei pitäisi olla mitään ihmeellistä.Entä virkamiehen siirtäminen toisiin tehtäviin? On erittäin tavallista osoittaa muita töitä virkamiehelle, jonka käsitys jonkin asian hoitamisesta on erilainen kuin ministerin. Hän on väärä henkilö panemaan toimeen vastustamaansa päätöstä. Se on järkevää ihan asioiden sujumisen kannalta ja sitä tapahtuu koko ajan.Edellinen hallitus vaihtoi pariinkin kertaa esittelijää sote-asioissa. Tässäkin asiassa voidaan mennä liian pitkälle ja on mentykin. Sosiaali- ja terveysministeriössä oli muinoin tapana, että virkamiehet olivat joko keskustalaisia tai sosialidemokraatteja ja ministerin puoluekannasta riippuen he olivat ”vapaalla” tai ”töissä”.Haavisto siirsi kiukuttelevan virkamiehen toisiin tehtäviin. Valiokunnan mukaan oli oikein siirtää hänet pois käsittelemästä Al Holin tapausta, mutta siirtäminen kokonaan toisiin tehtäviin oli liiallista. Tämä siis oli se rikkomus, jota on käsitelty liki vuosi. Kuinka tarkoituksenmukaista tällainen tehtävän silpominen olisi ollut, on oma lukunsa.Ulkoministeriössä on pitkään ollut ministereitä, jotka eivät ole varsinaisesti johtaneet ministeriötä. Virkamiehet ovat tottuneet päättämään asioista liiankin itsenäisesti. Erityisesti Timo Soini ei virkamiesten rauhaa juuri häirinnyt.Kymmenen oppositiokansanedustajaa pani vireille Haaviston tekojen lainmukaisuuden tutkimisen välittömästi sen jälkeen, kun Haavisto oli saanut niistä eduskunnalta luottamuslauseen. Se oli silkkaa politikointia, mutta tähän heillä tietysti oli oikeus.Perustuslain mukaan asia olisi pitänyt käsitellä viivytyksettä, ja näin valiokunta on vastaavissa tapauksissa aiemmin menetellyt, lykäten muita töitään. Nyt kuitenkin viivyteltiin lähes vuosi erilaisten verukkeiden nojalla. Asia olisi ollut ratkaistavissa jo keväällä, koska asiantuntijat sanoivat suoraan, ettei syytekynnys ylity.Haaviston roikuttaminen löysässä hirressä mahdollisimman pitkään vastasi tarkoitusta mustata Haaviston mainetta. Tutkinnan kohteena oleminen likaa mainetta, vaikka tuomio olisi vapauttava.Mitään tällaista ei olisi tapahtunut, ellei Haavisto olisi saanut niin paljon ääniä kahdessa edellisissä presidentinvaaleissa. Perustuslakivaliokunnan toiminnan perustuslaillisuutta ei voi tutkia missään, mutta jos voisi, tuosta viivyttelystä tulisi kyllä risuja.On aivan tavallista, että valiokunnan jäsenet keskustelevat asioista keskenään niin kahvipöydissä kuin sähköpostilla. Tässä mielessä Outi Alanko-Kahiluodon sähköpostissa ei ollut mitään muuta poikkeuksellista kuin se, että se vuodettiin julkisuuteen. On suorastaan hyvien tapojen mukaista kertoa etukäteen, mitä aikoo ehdottaa.Kokeneen kansanedustajan ei olisi kuitenkaan pitänyt tuollaista viestiä lähettää. Olisi pitänyt ymmärtää, että asia on läpeensä politisoitunut ja että sähköpostin kanssa käy niin kuin kävi.Samoin olisi ollut poliittisesti viisasta olla jättämättä päätöksestä vastalausetta, varsinkin kun sillä peitettiin pääasia: se että valiokunta oli yksimielisesti sitä mieltä, ettei syytteen nostamiseen ollut perusteita – ei ollut lähelläkään syytekynnystä, kuten valiokunnan puheenjohtaja asian summasi. Korjaus 10.12.2020 klo 18.25 – Korjattu presidentinvaalien vuosiluku kahdeksi edellisiksi presidentinvaaleiksi