Lääkepatentit – monopolipeliä ihmishengillä

Lääkeyhtiö Pfizerin konttori kuvattuna Brysselissä joulukuussa 2020. Kuva: Alexandros Michailidis / Shutterstock

Osmo Soininvaara

Kaksikymmentä vuotta sitten Afrikassa riehui Covid-19 tautia paljon tappavampi AIDS-epidemia. Siihen oli olemassa tepsivä lääkitys, mutta se oli niin kallis, ettei sen laajamittaista käyttöä voinut edes harkita köyhissä maissa. Kallista ei ollut lääkkeiden valmistus, vaan niiden kehittäminen. Lääkeyhtiöt halusivat saada rahat takaisin ja vähän enemmänkin. Lääkkeet oli siten hinnoiteltu Yhdysvaltain maksukykyisiä markkinoita ajatellen. Presidentti Clinton kumosi käytännössä AIDS-lääkkeiden patenttisuojan Afrikassa. Lääkkeiden hinta putosi parhaimmillaan 97 prosenttia ja tehokas lääkitys tuli kymmenien miljoonien afrikkalaisten ulottuville.

Lääkkeiden patenttisuoja on hankala asia. Ne sulkevat hyvät lääkkeet liian monen ulottumattomilta, mutta jos patenttisuojaa ei olisi, uusia tehokkaita lääkkeitä ei kehitettäisi.

Aiemmin lääkeyhtiöt myivät lääkkeitä halvemmalla köyhiin maihin. Sitten joku EU:ssa keksi, että lääkkeiden ylihintojen torjumiseksi sallitaan rinnakkaistuonnin köyhistä maista rikkaisiin. Tämä ei laskenut lääkkeiden hintoja rikkaissa maissa vaan nosti niitä köyhissä maissa. Intian terveysministeri sanoi YK:n AIDS-ohjelman kokouksessa vuonna 2000, että Intian terveydenhuollon tilanne paranisi olennaisesti, jos voitaisiin kumota kuuden lääkemolekyylin patentit. Jos lääkkeitä on kallista valmistaa, asialle ei voi mitään, mutta yleensä korkea hinta ei johdu kalliista valmistuskustannuksista vaan kehittämiskustannuksista. Kehittämiskustannukset ovat kiinteitä, eivätkä ne kasvaisi, vaikka lääkkeitä käytettäisiin enemmän. Tämän lääkehintojen monopolipelin säännöt ovat huonot. Se johtaa hyvien lääkkeiden vajaakäyttöön, menetettyyn terveyteen ja turhiin kuolemiin. Ongelma ei koske vain köyhiä maita. Suomessakin on jouduttu tekemään inhimillisesti vaikeita päätöksiä kohtuuttoman kalliin lääkehoidon epäämisestä, vaikka se on merkinnyt kuolemantuomiota esimerkiksi perinnöllistä sairautta potevalle lapselle. Moni myös kärsi vuosia turhaan reumasta, koska uudet mullistavat lääkkeet olivat kohtuuttoman kalliita. Tilanne parani vasta, kun patentit vanhenivat. Uusien lääkkeiden myötä myös Heinolan reumasairaala voitiin sulkea. Patentin tuottama monopoli on yleensäkin hankala ongelma. Kännyköiden kohdalla ne eivät ole ehdottomia, vaan keksintö on pakko antaa kilpailijan käyttöön kohtuullista korvausta vastaan. Muuten alan kehitys pysähtyisi. Lääkkeiden kohdalla pelin säännöt ovat vielä erikoisempia, koska kalliita lääkkeistä eivät maksa kuluttajat vaan veronmaksajat ja vakuutusyhtiöt. Se synnyttää kolmen osapuolen välisen hermopelin mielivaltaisilla säännöillä.

OECD-maiden veronmaksajat joutuvat jopa tapauksessa maksamaan lääkkeiden kehittämiskustannukset, mutta tämän voisi tehdä järkevämmin. Nyt jokaisen maan kannattaa rajoittaa uusien ja hyvien lääkkeiden käyttöä kansalaistensa terveyden kustannuksella.

Sen sijaan, että lääkeyhtiöille maksetaan korvausta lääkkeen hinnassa, pitäisi OECD-maiden ostaa yhdessä vapaaksi niiden patentteja hinnalla, joka vastaisi lääkeyhtiön odotettavissa olevia tuloja patentista. Sen jälkeen lääkkeiden hinnat alenisivat valmistuskustannusten tasolle, yleensä murto-osaan nykyhinnoista. Tämä ei tulisi maksajille sen halvemmaksi, eikä vähentäisi lääkeyhtiöiden tuloja, mutta tuottaisi paljon enemmän terveyshyötyä, kun uudet mullistavat lääkkeet saataisiin laajaan käyttöön heti eikä vasta 20 vuoden kuluttua, kun patentti on vanhentunut. Jos kaikkien OECD-maiden yhteisymmärrystä asiasta ei saataisi, voisi ajatella, että halukkaat maat maksaisivat lääkeyhtiölle kertakorvauksena patentista kokonsa ja vaurautensa suhteessa ja lääkkeet halpenisivat näiden maiden markkinoilla. Muut maat maksaisivat nykyisiä hintoja. Silloin halpojen lääkkeiden vieminen näistä maista muualle pitäisi tietysti estää.