Mitä sitten, kun pienydinreaktorit tulevat?

Pienydinreaktorit ovat tulossa kaupallisesti saataville 2020-luvun aikana. Vastaanotto on ollut Suomessa suotuisa, mutta teknologian käyttöönotto vaatii lainsäädännön uudistamista, kirjoittaa Rauli Partanen.

24.11.2021 | Puheenvuoro

Konsepti maanalaisesta pienreaktorista kaukolämmön tuotantoon. Kuva: Lut-yliopisto

Pienreaktorit ovat nousseet Suomessa täydestä tuntemattomuudesta osaksi arkista keskustelua aina somesta valtamediaan ja puolueiden ohjelmiin asti hämmästyttävän nopeasti. Vielä pari vuotta sitten pienreaktoreita pidettiin asiantuntijapiireissäkin aikaisintaan 2040-luvun juttuna, joita ei oikeastaan tarvitse vielä miettiä.

Pari vuotta sitä ennen Suomessa ei ylipäätään asiasta tiennyt kuin kourallinen alaan perehtyneitä. Muistan tämän, koska järjestin aiheesta seminaarin vuonna 2017. Samaan aikaan Helsingin kaupunginvaltuustoon tuli esitys, että olisi hyvä selvittää kaikkien polttoon perustumattomien kaukolämmön tuotantokeinojen potentiaali, sisältäen pienreaktorit. Sittemmin kyseinen aloite tehtiin monessa muussakin kaupungissa.

Tänä päivänä alaa seuraavat ovat melko laajasti ymmärtäneet, että teknologia on tulossa kaupallisesti saataville jo tällä vuosikymmenellä ja että selvityksiä tehdään eri energiayhtiöissä jo täyttä päätä.

Alustavia yhteistyösopimuksia ja hankkeita voisi siis ruveta miettimään ja suunnittelemaan jo tänään, kuten esimerkiksi Virossa ja Puolassa jo tehdään. Isoimpana ja selkeimpänä pullonkaulana pienreaktoreiden käyttöönotolle on itse asiassa soveltuvan lainsäädännön ja säätelyn puute.

Pienydinreaktoreita suunnitellaan jo

Pienreaktoreiden vastaanotto on ollut hämmentävän suotuisaa. Mediassa niistä kirjoitetaan enemmän mahdollisuuksien kuin uhkien kautta.

Useimpien poliittisten puolueiden nuorisojärjestöt mainitsevat pienydinreaktoreiden edistämisen, sallimisen tai esteiden purkamisen (edellä mainitut lainsäädäntö ja säätely) poliittisissa ohjelmissaan.

Iso osa pienreaktoreihin liittyvästä toimitusketjusta ja osaamisesta voi löytyä koto-Suomesta, ja vientimarkkinat ovat potentiaaliltaan valtavat.

STUK ja TEM ovat todenneet, että regulaatio olisi hyvä saada pikavauhtia kuntoon, ja että tähän tarvitaan poliittinen mandaatti sekä resurssit. Alustava selvitystyö on ollut käynnissä jo toista vuotta.

Helsingin kaupunginvaltuustoon viime vaaleissa päässeistä ehdokkaista suurin osa olisi valmis hyväksymään kaupunkiin pienreaktorin. LUT-yliopisto Lappeenrannassa ja VTT ovat molemmat alkaneet suunnitella kaukolämmön tuottamiseen soveltuvia minireaktoreita. Siis tavallaan Suomella on oma reaktoriohjelma, vaikkakin vielä varsin vaatimaton ja lähtökuopissaan.

Sinänsä pienreaktoreihin liittyvät toiveet ja odotukset ovat varsin perusteltavissa. Niillä voi vähentää päästöjä mittavasti ja juuri niissä kohteissa, joissa päästöjen vähentäminen tuuli- ja aurinkovoimalla on vaikeaa ja kallista, kuten toimitusvarman lämmön ja höyryn tuotannossa tai vedyn valmistuksessa.

Lisäksi pienreaktoreita eivät koske samat ekologisen ja ekonomisen kestävyyden rajat, jotka rasittavat kotimaisen biomassan polttamisen kasvattamista. Ei kai muuten hakkeesta noin neljäsosaa tuotaisi jo nyt ulkomailta? Iso osa pienreaktoreihin liittyvästä toimitusketjusta ja osaamisesta voi löytyä koto-Suomesta, ja vientimarkkinat ovat potentiaaliltaan valtavat.

Lainsäädännön taipuminen tarpeen

Onkin mielenkiintoista nähdä, mitä tapahtuu, kun hankkeita aletaan oikeasti suunnitella ja julkistaa myöhemmin tällä vuosikymmenellä. Siitä, mistä on oltu innoissaan ja toiveikkaita kuin kuuluisan pop-idolin tapaamisesta, tulee todellista ja se hiipii iholle. Todellisuus on usein mielikuvista poikkeavaa. Puhuminen on helppoa, tekeminen aina hieman vaikeampaa.

Yksi asia on eduskunnalta vaadittu periaatepäätös ja sen hakemiseen liittyvä valmistelu. Nykyisellään prosessi on kallis ja sisältää poliittisen riskin.

Jos minireaktorin investointi on muutaman kymmenen miljoonaa, on järjetöntä olettaa, että energiayhtiö sijoittaa lähes vastaavan summan pelkän poliittisen periaateluvan hakemiseen, sillä se tekee helposti koko hankkeesta kannattamattoman. Miten tämä ongelma ratkaistaan lainsäädännön näkökulmasta?

Toisaalta, taipuvatko lainsäädäntö ja sitä tulkitsevat virkamiehet oikeasti virtaviivaistamaan ja järkiperäistämään käytänteitä, jotta luvittamisen ja rakentamisen kustannukset pysyvät kohtuullisina ja sarjatuotanto mahdollistetaan?

Saako reaktorin turvallisuuden todentaa perustuen esimerkiksi fysikaalisiin tosiasioihin, mallinnuksiin ja laskelmiin, vai pitääkö ”varmuuden vuoksi” vielä tehdä kaikki muukin, joka voi lopulta tehdä monesta hankkeesta käytännössä mahdottoman? Voidaanko käyttää muiden maiden luvitukseen tehtyä materiaalia, vai pitääkö kaikki tehdä Suomea varten uudestaan?

Toivotetaanko teknologia tervetulleeksi?

Entä teollisuus? Lähtevätkö suomalaiset isot energia-alan yritykset rohkeasti liikkeelle, vai jäädäänkö turvallisesti ”tarkkailuasetelmiin”, luovuttaen samalla edelläkävijyyden tuoma mahdollinen kilpailuetu muille? Taannoinen pienreaktoreiden luvitusta käsittelevä Energiateollisuuden muistio ainakin lupaa hyvää.

Entä löytyykö kaupungeista ja kunnista kaavoittajilta ja valtuustoilta näkemystä ja rohkeutta kaavoittaa pienreaktoreita sopiville paikoille?

Ja entä kansalaiset ja kuntalaiset? Nostaako ”not-in-my-backyard” -ajattelu eli NIMBYismi päätään? Vai toivotetaanko uusi teknologia tervetulleeksi ja aletaan etsiä sille sopivaa tonttia, kuten esimerkiksi Espoossa vähän aikaa sitten päätettiin tehdä?

Meillä kaikilla tulee olemaan roolimme, kun yhdessä valitsemme, millä keinoin päästöjä saa vähentää.

Ja entä ympäristöjärjestöt ja -aktivistit? Perinteiset ydinvoiman vastustajat, kuten Greenpeace, ovat viime vuosina kampanjoineet muiden asioiden parissa. Johtuuko tämä siitä, että nämäkin järjestöt ovat lukeneet IPCC:n, IEA:n ja muiden järjestöjen viimeisimmät raportit, jotka peräänkuuluttavat ydinvoiman tarpeellisuutta tehokkaassa ilmastonmuutoksen hillinnässä?

Vai johtuuko hiljaisuus vain siitä, että eipä Suomessa ole ollut viime vuosina hankkeita, joiden vastustamisella olisi ollut juuri mitään saavutettavissa?

Ilmastonmuutos ja biodiversiteetti – molemmat asioita, joissa pienydinvoimalla on paljon annettavaa – ovat ottaneet kampanjoinnissa yhä suurempaa roolia niin perinteisten kuin myös uudempien ympäristöjärjestöjen parissa. Meillä on koululakkolaiset, Elokapina, Climate Move ja Ekomodernistit, jotka kaikki vaativat nopeita ja tehokkaita toimenpiteitä juuri päästöjen vähentämisessä ja elonkehän suojelemisessa.

Meillä kaikilla tulee olemaan roolimme, kun yhdessä valitsemme, millä keinoin päästöjä saa vähentää. Toivottavasti kaikilla tehokkailla keinoilla.

Rauli Partanen
Kirjoittaja on energia-asiantuntija ja tiedekirjailija.

24.11.2021 9:07

0 kommenttia

Lähetä kommentti