Poliittinen ajatusleikki: oranssit ja violetit

Kuvitellaan puolue, joka koostuu kahdesta tasaväkisestä suuntauksesta. Kutsutaan näitä painotuksia nimillä oranssit ja violetit.

Jo tässä vaiheessa on syytä tähdentää, että esimerkki on luonnollisesti sekä sepitteellinen että karkeasti pelkistävä. Oikeassa puolueessa olisi toki myös pinkkejä, turkooseja ja purppuroita. Kukaan ei myöskään oikeasti ole vain oranssi tai violetti, vaan kaikissa ihmisissä on monia sävyjä eri sekoitussuhteissa.

Vaaleissa käy niin, että puolueen oranssit ehdokkaat saavat riemastuttavan voiton. He pärjäävät siksi, että heidän sanomansa ja kykynsä puhuttelevat puolueen äänestäjiä. Voitto ei ole heidän vikansa, vaan heidän ansiotaan.

Näin demokratia toimii, siis meillä Suomessa. Tilanne on toinen listavaaleja käyvissä maissa, joissa puolue päättää läpimenijät. Koska listavaalit rajoittavat äänestäjien mahdollisuuksia valita edustajansa, juuri kukaan ei kaipaa niitä Suomeen.

Vaalien jälkeen puolueen tasapaino on hivenen muuttunut. Oranssit näkyvät aiempaa enemmän puolueen kasvoina julkisuuteen. Keskeiset hahmot sävyttävät viestejä oranssiin suuntaan.

Vaikka omaan pirtaan sopiva painotus puolueessa ilahduttaakin, monia mietityttää tulevaisuus, jos puolue vähitellen lipuu neonoranssiksi.

Hieman voimakkaammin oranssina hehkuva puolue vetää puoleensa enemmän oranssiin päin kallellaan olevia ihmisiä jäseniksi, toimijoiksi ja ehdokkaiksi. Kun puoluekokouksessa äänestetään linjoista, oransseilla on enemmän valtaa päättää suunnasta.

Seuraaviin vaaleihin mennään siis oranssimmalla ohjelmalla, ehdokaskaartilla, johtohahmoilla, viesteillä ja sävyillä. Tämä toki puhuttelee monia oranssisti ajattelevia äänestäjiä, jotka valitsevat oransseja edustajia. Puolue saa uusia oransseja jäseniä.

Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.

Oranssit havaitsevat kehityksen, ja osa pitää sitä ongelmallisena. Vaikka omaan pirtaan sopiva painotus puolueessa ilahduttaakin, monia mietityttää tulevaisuus, jos puolue vähitellen lipuu neonoranssiksi. Osa taas katsoo, että oranssitkin kannat hioutuvat lopulta paremmiksi paineessa, jossa ne altistuvat jatkuvasti violeteille näkemyksille.

Siksi puolueessa mietitään tapoja pitää myös violeteista kiinni. Violetteja houkutellaan ehdokaslistoille, jopa puoluejohtoon.

Osa violeteista kuitenkin kokee, että puolue on jo luisunut liian kauas. Kaikkia valovoimaisimpia violetteja ei enää saada houkuteltua ehdolle. Kiintiövioletti johtopaikoilla taas vaikuttaa arvostelijoiden mielestä huutavan ääneltä korvessa, säännön vahvistavalta poikkeukselta.

Tästä huolimatta vaaleihin saadaan vielä ehdolle violetteja melko mukavasti. Oranssiin suuntaan kallistunut puolue ei kuitenkaan enää vetoa samalla tavalla violetteihin äänestäjiin. Jos vaikka liki puolet ehdokkaista jakaa keskenään neljännestä äänistä, ehdokasta kohden ääniä kertyy liian vähän läpimenoa varten.

Jos oranssius on ajan henkeä ja isot joukot oransseja hakevat omaa puoluetta, siirtymä voi kasvattaa kannatusta.

Osa oransseista muistuttaa violeteista menestyjistä. Totta onkin, että yksittäiset violetit voivat yhä tahkota hyviä tuloksia, jos harventuneet violetit äänet keskittyvät syystä tai toisesta yhdelle ehdokkaalle. Kokonaisuutena saldo kuitenkin on, että violettien edustus valituissa supistuu lisää – vaikka sitä ei kukaan ole tietoisesti tavoitellut.

Jotkut violetit sinnittelevät silti mukana. Osa saattaa tehdä sen velvollisuudentunnosta, osa jo ihan perinnepoliittisista syistä. Moni kuitenkin alkaa kysyä, onko puolueessa enää tilaa heidän kaltaisilleen – tai haluaako edes enää olla mukana.

Mitä tämä merkitsee puolueen kokonaiskannatukselle? Siihen ei pelkistetty ajatusleikki tarjoa yksiselitteistä vastausta.

Jos oranssius on ajan henkeä ja isot joukot oransseja hakevat omaa puoluetta, siirtymä voi kasvattaa kannatusta. Jos taas oranssien osuus kaikista äänestäjistä on pieni tai supistuva, aseman vahvistaminen oranssien keskuudessa ei välttämättä riitä korvaamaan violettien keskuudessa koettua katoa.

Paljon riippuu myös kilpailutilanteesta. Moni violetti voi pysyä kelkassa vaikka sitten vähän hammasta purren, jos vaihtoehto yhä oranssimmalle puolueelle on ruskea, neonkeltainen tai väritön.

Jos taas violeteilla vesillä kalastelee muitakin puolueita tai jos kilpailevat puolueet samalla kallistuvat violettiin suuntaan, vuoto pahenee. Siirtymä oranssivoittoisesta oranssi-violetista puolueesta turkoosi-violettiin puolueeseen alkaa tuntua harppauksen sijaan pieneltä askeleelta.

Missä puolueissa kehitys ehkä toteutuu enemmän, missä vähemmän – ja mikä eroja saattaa selittää?

Entä voisiko oranssien ja violettien välinen kisa hyödyttää molempia? Joissakin tilanteissa kyllä. Jos painotukset säilyvät suhteellisen tasaväkisinä, jännite voi myös olla polttoaine, joka innostaa molempia osapuolia osallistumaan ja ajaa koko puoluetta eteenpäin.

Kahta asiaa on syytä alleviivata. Ensinnäkin siirtymä puolueessa voi tapahtua ilman, että kukaan sitä tietoisesti ajaa. Ei ole mitään oranssia salaliittoa.

Toiseksi jos itseään vahvistava kierre kerran käynnistyy, sitä voi olla enää hankala pysäyttää. Oranssien yritykset pitää violetteja mukana eivät välttämättä takaa tulosta, ainakaan nopeasti.

Kuten sanottu, tämä on kuvitteellinen esimerkki. Mahdollisesti kiinnostava kysymys kuitenkin on, onko sillä yhtymäkohtia todellisuuteen – ja jos on, missä määrin. Missä puolueissa kehitys ehkä toteutuu enemmän, missä vähemmän – ja mikä eroja saattaa selittää?