Energian toimitusvarmuus nousi mukaan keskusteluun

Euroopan liian suuri riippuvuus venäläisestä energiasta on noussut keskusteluun Ukrainan sodan myötä. Nyt pohditaan vaihtoehtoja idästä tulevalle raakaöljylle, kaasulle, hakkeelle ja ydinvoimahankkeille. Vaihtoehtojen on oltava toimitusvarmoja, kirjoittaa Rauli Partanen.

4.3.2022 | Analyysi

Kuva: wsilver / CC

Helmikuun lopun tapahtumat ovat olleet järisyttäviä, monessakin mielessä. Ukrainan sodan taustalla on vuosia kestänyt kehitys Euroopassa. Eritoten Saksa on syventänyt riippuvuuttaan venäläisestä energiasta vuosikausia. Euroopalla on nyt hankala asema, kun Venäjän geopoliittiset tavoitteet ovat paljastuneet.

Venäjän ”energia-aseesta” on puhuttu paljon, mutta yleensä se on pyyhkäisty sivuun molemminpuolisen riippuvuuden argumentilla. Pelkkä aseen olemassaolo kuitenkin vaikuttaa, sillä kaikki osapuolet ovat tietoisia sen olemassaolosta.

Se, mihin Eurooppa on herännyt niin viime syksynä alkaneen energia/kaasukriisin seurauksena kuin Ukrainan sodankin myötä, on energian jokapäiväisen toimitusvarmuuden ja omavaraisuuden tärkeys.

Energiariippuvuuden taustalla on kiusallisiakin faktoja. Eräiden lähteiden mukaan venäläinen kaasuyhtiö Gazprom on esimerkiksi rahoittanut joitain eurooppalaisia ympäristöjärjestöjä niiden ydinvoimavastaisessa kampanjoinnissa. Gazprom on myös rahoittanut 20 miljoonalla eurolla Mecklenburg-Etu-Pommerin perustamaa ”Ilmasto-ja ympäristösäätiötä”, joka perustettiin vuoden 2021 alussa ja on lähinnä keskittynyt Nord Stream 2:n tukemiseen. Kaasuputken Saksan pää on kyseisessä osavaltiossa.

Gazprom on myös toiminut heiluriovena hyväpalkkaisille työpaikoille ja konsulttisopimuksille, joihin saksalaiset ja myös suomalaiset huippupoliitikot ovat siirtyneet jätettyään ensin kädenjälkensä Euroopan energiaturvallisuuteen.

Eurooppa on herännyt viime syksynä alkaneen energia/kaasukriisin ja Ukrainan sodan myötä energian jokapäiväisen toimitusvarmuuden ja omavaraisuuden tärkeyteen. Asia on noussut yhdennellätoista hetkellä energiakeskustelun keskiöön, jättäen jopa ilmastonmuutoksen taakseen. Mitä tämä sitten tarkoittaa?

Vaikka intuitiivisesti voisi ajatella ilmastonmuutostyön ja uusiutuviin energianlähteisiin siirtymisen tukevan myös omavaraisuutta ja toimitusvarmuutta, tämä pitää paikkansa vain osittain. Tätähän Saksa ja muutama muu Euroopan maa on nimenomaan tehnyt, ja se on johtanut vain syvenevään riippuvuuteen tuontikaasusta ja muista fossiilisista.

Uusiutuvat eli tuuli ja aurinko tuottavat energiaa vaihtelevasti eikä niillä voida tuottaa toimitusvarmaa energiaa. Niiden varaan ei voi laskea samassa määrin kuin polttoaineisiin perustuvien energialähteiden. Vuositasolla omavaraisuus siis voi tilastoissa nousta, mutta toimitusvarmuus kärsii, ja riippuvuus esimerkiksi kaasusta voi jopa lisääntyä.

Toimitusvarmat energialähteet

Toimitusvarmuuden kannalta hyviä ratkaisuja ovat polttoaineisiin perustuvat energianlähteet, mutta nekään eivät ole aivan tasavertaisia. Kivihiiltä on varsin helppoa ja edullista varastoida, mutta Suomessa se on kaikki tuontitavaraa. Toimitusvarmuus on siis hyvä siihen asti, kun kivihiiltä on järkevää varastoida, mutta omavaraisuus heikkenee. 

Hiiltä tosin saa laivattua muualtakin kuin Venäjältä, kunhan hinnasta sovitaan. Päästöoikeuksien hintojen nousun myötä se on tosin varsin kallista polttaa.

Mikäli turpeen tuotantoalueet ja tuottajat ajetaan (tai ajautuvat) alas, niitä ei kuitenkaan voida akuutin tilanteen sattuessa polkaista takaisin pystyyn. Huoltovarmuuskeskuksen mukaan näin on jo tapahtunut.

Suomessa sekä kivihiili että turve ovat olleet epäsuosiossa, ja kivihiilen poltto energiaksi on jo kielletty laillakin keväästä 2029 eteenpäin. Turve on kivihiiltä heikkolaatuisempaa ja kalliimpaa polttoainetta, päästöiltään suurempaa ja säilyvyydeltään heikompaa ja sen tuotannon onnistuminen riippuu vuoden sateisuudesta. Turpeen hyviin puoliin kuuluu sen kotimaisuus ja suotuisat ominaisuudet seospolttoaineena puuhakkeen kanssa. Mikäli turpeen tuotantoalueet ja tuottajat ajetaan (tai ajautuvat) alas, niitä ei kuitenkaan voida akuutin tilanteen sattuessa polkaista takaisin pystyyn. Huoltovarmuuskeskuksen mukaan näin on jo tapahtunut, joten turpeen tarina alkaa olla ohi, kenties kivihiiltäkin nopeammin.

Maakaasun varastoiminen on paljon kivihiiltä hankalampaa, mutta maakaasu on monissa Euroopan maissa aivan keskeisessä asemassa. Lähes puolet Euroopan maakaasusta tulee Venäjältä. Se vastaa suuresta osasta rakennusten lämmityksestä, teollisuuden prosessilämmön tuotannosta, ja sen avulla voidaan paikata tuulen ja auringon tuotannon vaihteluita sähköverkossa. Euroopan oma kaasuntuotanto vain on kulutukseen nähden varsin vaatimatonta, ja voimakkaassa laskussa.

Suomessa kaasu vastaa alle kymmenyksestä energiankäytöstä, mutta lähes kaikki siitä tuodaan Venäjältä. Vaikka kaasua käytetään rakennusten lämmityksessä todella vähän, se on varsin kriittisessä osassa esimerkiksi (venäläisen) raakaöljyn jalostuksessa, josta puolestaan riippuu iso siivu Suomen vientituloista. 

Myös kaukolämmön tuotannossa maakaasulla on merkittävä ja Salmisaaren hiilivoimalaitoksen aikaistetun alasajon seurauksena jopa kasvava rooli etenkin pääkaupunkiseudulla.

Puu on Suomen suurin primäärienergian lähde, paljolti metsäteollisuuden sivuvirtojen (musta lipeä, kuori, oksat, sahanpuru jne) ansiosta. Metsäteollisuus käyttää puuta omissa prosesseissaan, joten niin kauan kuin teemme esimerkiksi sellua nykymenetelmillä, niin kauan tuotamme näitä sivuvirtoja, jotka käytetään sellutehtaiden prosessienergiaksi ja osin myös sähkömarkkinoille myyntiin.

Viime vuosina energiapuun käyttö on kasvanut myös esimerkiksi kaukolämmön tuotannossa. Tämä on yleensä haketta. Bioenergiaa on pitkään myyty meille nimenomaan kotimaisena uusiutuvana energialähteenä. Kuitenkin hakkeesta noin neljännes on tuontitavaraa, ja puupolttoaineiden tuonnista 69 % tuli vuonna 2019 Venäjältä.

Vesivoima on arvokasta joustavaa tuotantoa, mutta sen toimitusvarmuus vaihtelee myös sääolojen mukaan. Sateisuus kun vaihtelee vuosien välillä varsin merkittävästi, ja iso osa Euroopan vesivoimasta tulee Pohjoismaista, varsin pieneltä alueelta.

Entä ydinvoima?

Sitten on ydinvoima. Se on erittäin luotettavaa, sillä sen tuotanto perustuu ”polttoaineeseen”, vaikka päästöjä ei tulekaan. Ydinpolttoaineen valmistusta on Euroopassa, ja sillä on varsin toimivat maailmanmarkkinat. Reilu neljännes Suomen ydinvoimaloiden polttoaineesta tuodaan tällä hetkellä Venäjältä. Verraten halpaa ydinpolttoainetta on laitosten varastoissa yleensä ainakin parin vuoden tarpeeksi.

”Energia-aseen” käyttäminen ei siis ole samalla tavalla uhka kuin kemiallisissa polttoaineissa. Mikäli jokin polttoainetoimittaja lakkaa sitä syystä tai toisesta toimittamasta, voidaan polttoainetta tilata joltain toiselta toimittajalta. Äärimmäisen pieni volyymi helpottaa varastoinnin lisäksi myös toimituksia.

Ydinvoima onkin niitä harvoja energialähteitä, jotka raksittavat kaikki tärkeät tavoitteemme: luotettavuus ja toimitusvarmuus, huoltovarmuus, vähäiset päästöt sekä varsin maltillinen ja vakaa hinta.

Fennovoiman ydinvoimahanke on tällä hetkellä vakavissa vaikeuksissa. Rosatom on sekä keskeinen teknologiatoimittaja, merkittävä osaomistaja (noin kolmannes) että hankkeen tärkeä rahoittaja. Näistä kaikki voi nykytilanteessa nähdä kriittisinä tekijöinä hankkeen tulevaisuudelle.

Geopoliittinen tilanne näyttää siltä, että uuden ydinvoiman on syytä tulla länsimaista.

Valikoima onkin alkanut parantua. Ensimmäiset ranskalaisvalmisteiset EPR:t (eurooppalainen painevesireaktori) on saatu käyntiin, länsimaista ensimmäisenä Suomessa (Olkiluoto 3), samaten kuin Westinghousen AP1000-reaktorit Kiinassa. Tarjontaa on myös Etelä-Koreasta, joiden APR-1400 -reaktoreita rakennettiin juuri neljä kappaletta Arabiemiraatteihin, aikataulussa ja budjetissa pysyen.

Tarjontaa on myös pienempien reaktoreiden osalta. GE Hitachi on saanut ensimmäiset toimitussopimukset BWRX-300 reaktorilleen, jotka valmistunevat vielä tämän vuosikymmenen puolella, ja samaa aikataulua tavoittelee myös NuScale. Kehittelyssä on myös muun muassa brittiläinen Rolls Roycen reaktori.

Näiden perinteiseen kevytvesiteknologiaan perustuvien hankkeiden lisäksi maailmalla on kymmeniä eri kokoisia ja eri teknologioihin perustuvia reaktorihankkeita, joista monet tähtäävät toimivaan demolaitokseen vielä tällä vuosikymmenellä. 

Viime kuukausina on käynyt selväksi energiajärjestelmän luotettavuuden, toimitusvarmuuden, tärkeys. Siitä ei saa unohtaa, kun otamme käyttöön uusia tapoja tuottaa energiaa. Muuten päädymme äkkiä ojasta yhä pahenevaan allikkoon.

Rauli Partanen
Kirjoittaja on energia-asiantuntija ja tiedekirjailija.

4.3.2022 9:26

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

1 Kommentti

  1. Monipuolinen pohdinta ajankohtaisesta aiheesta. Uusimpien uutisten mukaan ministeri Lintilä olisi antamassa jatkoaikaa turpeelle ja Neova pystyy tuottamaan sitä. Turpeen käyttöä vastustetaan usein sen laskennallisten päästöjen vuoksi. Jos nosto kohdistuu jo aiemmin ojitetuille soille, turpeen polton päästöt jäävät kuitenkin selvästi kivihiiltä pienemmiksi. Tästä on julkaistu elinkaaritarkastelu vuonna 2007. Siinä huomioitiin myös nostoalueen jälkikäyttö. Lisää aiheesta Hs Mielipide (www.hs.fi/mielipide/art-2000004471217.html).

Lähetä kommentti