Onko nyt käynnissä eurooppalainen kansanmurha?

Adolf Hitlerin Saksalta vei runsaat kahdeksan vuotta edetä kansallissosialistien valtaannoususta täysimittaisten, juutalaisiin ja romaneihin kohdistettujen kansanmurhien toimeenpanijaksi. Se on edelleen eurooppalainen ennätys alallaan, käänteinen menestystarina vailla vertaa. Lopputuloksena Saksa oli raunioina ja miehitetty, ja Hitlerin hallinnon rikoksia kuvaamaan oli kehiteltävä kokonaan uusi termi: genocide, kansanmurha.

Kansanmurha on uudissana, jonka puolalainen oikeustieteilijä Rafael Lemkin kehitteli kreikan ja latinan pohjalta toisen maailmansodan viimeisinä vuosina. Kreikan genos tarkoittaa sukua tai kansaa, latinasta juontuva pääte –cidium merkitsee tappamista. Puolanjuutalainen Lemkin onnistui pelastautumaan saksalaismiehityksen alta Yhdysvaltoihin, mutta menetti lähes koko sukunsa holokaustin uhreina.

Lemkinin perusajatus oli, että kansanmurhan – suomenkielisin oikeustermein joukkotuhonnan – on maailmansodan jälkeisessä kansainvälisessä oikeusjärjestyksessä oltava rikos, johon syyllistyneet on aina ja kaikkialla voitava saattaa kansainvälisen oikeuden nojalla tuomiolle. Niin kävikin. Hitlerin hallinnon toteuttamat kansanmurhat eivät silti jääneet viimeisiksi lajissaan.

Epävarmuuden lähteitä on yhä paljon. Sodan olosuhteissa sinkoilevat syytökset ja disinformaatio.

Kansanmurhan varjo liikkuu taas Euroopassa. Venäjän syöksykierre eurooppalaisesta kumppanista ensin rutiininomaisesti sotarikoksiin syyllistyväksi hylkiövaltioksi ja lopulta joukkotuhonnasta syytetyksi rikolliseksi on ollut häkellyttävän nopea. Putinin sotaretken piittaamaton raakuus on jo todettu, samoin sen sotilaiden syyllistyminen sotarikoksiin sekä rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Onko Ukrainassa tapahtumassa jälleen uusi eurooppalainen kansanmurha?

Suomi liittyi Yhdistyneiden Kansakuntien ”yleissopimukseen joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi” vuonna 1960. Samalla kansanmurhan määritelmä käännettiin suomeksi. Suomenkielisessä sopimustekstissä puhutaan ”jonkin kansallisen, etnillisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän [hävittämisestä]–joko kokonaan tai osittain”.

Jo määritelmästä näkee, että kansanmurha ei koskaan ole ollut kiistaton käsite. Tyypillisimmin hävittäminen tarkoittaa tappamista, mutta muutkin joukkotuhonnan tunnusmerkit antavat ajattelemisen aihetta. Kansanmurhaa voi toteuttaa myös aiheuttamalla kohderyhmän jäsenille vakavia vammoja, heikentämällä sen jäsenten elinolosuhteita niin, että todennäköisenä seurauksena on kuolema, puuttumalla ryhmän jäsenten syntyvyyteen ja lisääntymiseen, sekä sen lasten pakkosiirtämisillä muualle. 

Tunnusmerkistö voisi siis periaatteessa täyttyä silloinkin, kun ketään ei varsinaisesti ole tapettu. Oleellista on sekin, että jo joukkotuhonnan yritys, sellaisen valmistelu ja siihen yllyttäminen ovat rangaistavia tekoja.

Sitä mukaa, kun Ukrainan joukot valtaavat alueita takaisin pohjois- ja koillis-Ukrainassa, miehittäjän siviiliväestöön kohdistuneen väkivallan laajuus ja luonne ovat alkaneet paljastua. Epävarmuuden lähteitä on yhä paljon. Sodan olosuhteissa sinkoilevat syytökset ja disinformaatio. Kuvamme tapahtumista ja niiden laajuudesta on epätarkka, ja tulee sellaisena pitkään vielä pysymään. Kansanmurhasyytöksiä esitetään usein kepein perustein tai propagandistisin tavoittein. Kansanmurha ei ole mitä hyvänsä joukkomurhaamista tai paljon uhreja aiheuttavaa väkivaltaa.

Sodassa sotilaat tappavat siviilejä monesta muustakin syystä kuin joukkotuhonta mielessään, kuten pelosta ja turhautumisesta. Kaikki asiantuntijat eivät ole yksimielisiä, täyttyvätkö Venäjän toimissa kansanmurhan kriteerit.

Venäjän valtiojohto on toistuvasti antanut ymmärtää, ettei ukrainalaisuudella, ukrainan kielellä, kulttuurilla ja valtiolla ole olemassaolon oikeuksia.

Ukrainan kaupunkien piirittäminen, nälkiinnyttäminen ja summittainen tuhoaminen umpimähkäisellä ohjus- ja tykistötulella jo itsessään viittaa sotaretken taustalla oleviin hyytäviin venäläisiin käsityksiin ”veljeskansan” jäsenten ihmisarvosta. Sama kuvio näyttää toistuvan ukrainalaisten siviilien kohtelussa. Venäläismiehittäjien silmittömän väkivallan uhriksi on voinut valikoitua kuka tahansa, vain olemalla ukrainalainen.

Langettavimmat piirteet löytyvät Venäjän retoriikasta. Venäjän valtiojohto on toistuvasti antanut ymmärtää, ettei ukrainalaisuudella, ukrainan kielellä, kulttuurilla ja valtiolla ole olemassaolon oikeuksia. Se on nyt ilmeisesti tullut toisiin ajatuksiin omasta kyvystään tehdä loppu Ukrainan valtiollisesta olemassaolosta, mutta sama piittaamattomuus ukrainalaisten siviilien henkeä, terveyttä ja turvallisuutta kohtaan näkyy sen sodankäynnissä koko ajan.

Kansanmurhiin liittyvän retoriikan vakioilmiö, vastapuolen kuvaaminen erilaisin inhimillisyyden riistävin ja patologisoivin termein syöpäläiseksi ja taudinaiheuttajaksi, on leimannut Venäjän retoriikkaa jo kauan ennen sotimisen aloittamista. Samaa epäinhimillistämistä ovat toistuvat viittaukset ukrainalaisiin ”natseina”, sekä sodan ja kaupunkien sumeilemattoman pommittamisen kuvaaminen ”denatsifikaation” edistämiseksi.

Venäjän virallisessa kielenkäytössä näkyy toinenkin kansanmurhille tyypillinen piirre. Se on niin kutsuttu peilisyytös, joka retorisena elementtinä on toistunut Venäjän viestinnässä ennen sotaa ja sen aikana. Peilisyytös tarkoittaa jonkun toisen syyttämistä siitä, mitä on itse aikeissa tehdä tai tekemässä. Venäjä on syyttänyt Ukrainaa milloin sotarikoksista, milloin biologisen sodan tai ydinaseiden käytön valmistelusta.

Peilisyytösten tarkoituksena on oikeuttaa oma toiminta, ja valmistella omia sotilaita ja väestöä yhä pidäkkeettömämmän väkivallan käyttöön. Ne ovat omiaan kiihdyttämään alun perin ehkä tavanomaisempina konflikteina alkavia yhteenottoja aina joukkotuhontaan saakka. 

Hitler ja kansallissosialistit tarjoavat tässäkin kohtaa selvän historiallisen esimerkin. Heidän retoriikassaan kaikki juutalaiset olivat vihkiytyneet tuhoamaan Saksan, ja tekisivät sen pian, ellei radikaaleimpiinkin toimiin ryhdyttäisi. Joukkoteloituksiin miehitetyssä idässä osallistuneista tavallisista saksalaisista sotilaista osa uskoi tosissaan, että elleivät he nyt surmaa juutalaisia lapsia, naisia ja vanhuksia, nämä tekisivät saman heidän omille vaimoilleen, äideilleen ja lapsilleen.

Venäjä käy sotaansa Ukrainaa vastaan joukkotuhontaan liittyvällä retoriikalla, menetelmillä ja tavoitteilla. Se tarkoittaa eurooppalaista kansanmurhaa. Taas. Meidän aikanamme.

Meidän, Ukrainan kumppanien tehtäväksi jää huolehtia, ettei Ukraina kukistu, ja että sillä on käytössään kaikki tarvittava Venäjän pakottamiseksi mahdollisimman nopeaan tappioon sodassaan. Eurooppalaisina emme muuten voi sanoa, että olisimme oppineet omasta lähihistoriastamme mitään.