Ylikulutuksen vastustus yhdistää Elokapinan ja Aktivistimummot

Arvoa voidaan mitata vaikka pähkinöillä, perunapusseilla tai oravannahoilla, mutta yksinkertaisuuden vuoksi helpointa on puhua rahasta. 

Ympäristötaloustieteen alalla pähkäillään, mikä on pilaantuneen maan tai ilman tai veden hinta ja miten sen pitäisi näkyä tuotannossa ja kulutuksessa. Yhtä lailla voidaan pohtia, millaisia säästöjä kertyy, kun vaikkapa työntekijöiden oikeuksista ei piitata. Kun työolot ovat hengenvaarallisia, eikä palkka kata edes perustarpeita.

Tuore esimerkkitapaus on tietenkin Venäjä ja energiantuonti. Ympäristönsuojelusta ei naapurimaassa juuri piitata, fossiilienergian käyttö nopeuttaa ilmastonmuutosta. Öljyn ja kaasun tuomat valuutat hyödyttävät pientä oligarkkien joukkoa.

Laskelmat ovat äärimmäisen moniulotteisia, mutta lopputuloksen voi kiteyttää: kaikki maksaa liian vähän. Me emme maksa ympäristön saastumisesta aiheutuvia kustannuksia eikä hintamekanismi ota huomioon sosioekonomista todellisuutta. Halvalla menee. Ylikulutus on vauraissa länsimaissa kasvava ongelma, kuten jäteasemilta ja kierrätyspisteistä voi nähdä. 

Nuoret ja vanhat kulutuskriitikkoina

Elokapinalaiset ovat jälleen tukkineet Helsingin keskustan katuja ja muistuttaneet meitä kestävyyden rajoista. Elämä maapallolla on kriisissä, emmekä voi vain jatkaa tähänastista menoa.

Aktivistimummojen kapina on vähemmän räväkkää, mutta he ovat samalla asialla. Kuluvalla kapinaviikolla he ovat julkaisseet tarinoita siitä, miten nopeasti tavallinen suomalainenkin on muuttunut kohtuukuluttajasta luonnonvarojen tuhlaajaksi.

Nyt pitäisi osata punoa yhteen 2000-luvun ilmasto- ja luontokatopuhe ja mummojen ja pappojen elämänviisaudet. Vähemmän on enemmän.

Mummojen tarinoista piirtyy vuosikymmenten aikajana.  Miten televisiota mentiin katsomaan naapuriin, kun itsellä ei ollut. Miten ennen pärjättiin, vaikka autoja ei ollut joka perheellä. Miten Leena söi 1950-luvun kansakoulussa makaronivelliä. Perunakin maistui, se ekologinen, kotimainen vaihtoehto.

Mummojen viesteistä nousee esiin myös toivo paremmasta. Vuosikymmenet ovat tuoneet tieteen ja teknologian myötä paljon hyvääkin

Tämän päivän nuorille elämä vuosikymmeniä sitten näyttäytyy puutteena. ”Kaikki” oli ennen vanhaan hankalaa ja kurjaa. Nyt pitäisi osata punoa yhteen 2000-luvun ilmasto- ja luontokatopuhe ja mummojen ja pappojen elämänviisaudet. Vähemmän on enemmän. Nuukuus kunniaan. Mitään ei turhaan heitetä pois (ne vanhat viilipurkit joutavat sentään muovikeräykseen).

Elämänlaatu on muutakin kuin tavaran määrä.

Tämä viikko on julistettu ylikulutusviikoksi. Liikkeellä ovat Elokapinan 45+-ryhmä, Aktivistimummot, Ilmastoisovanhemmat, Ilmastovanhemmat ja PAND – Taiteilijat rauhan puolesta -järjestö.

Reilu muutos ymmärrettävästi

Kansalaisliikkeiden lisäksi mukaan tarvitaan myös mahdollisimman suuri joukko puolueita. Vuosi sitten Suomen hallitus päätti uudesta kiertotalouden edistämisohjelmasta, jonka tavoitteena on puuttua luonnonvarojen ylikulutukseen. 

Ohjelman ydintavoite on haastava. Vuonna 2035 kotimainen luonnonvarojen kokonaiskulutus pitäisi olla samalla – tai alemmalla – tasolla kuin vuonna 2015.

Tavoitteiden saavuttamiseksi tarvitaan paitsi asenneilmaston muutosta myös poliittista ohjausta ja hintamekanismeja. Mitkään rahat missään budjetissa eivät nimittäin riitä siihen, että vain tuetaan, kehitetään ja kannustetaan. Kulutusta on hillittävä myös hintoja nostamalla, ja se on tehtävä sosiaalisesti kestävällä tavalla. Energiaköyhyyttä ja bensaprotesteja ei voi sivuuttaa olankohautuksella, eikä toisaalta ole syytä pakittaa tai ylikompensoida. Reilu muutos on myös osattava sanoittaa niin, että kaikki sen ymmärtävät.

Elokapinan saama kohtelu osoittaa, että tie kohti ilmastokriisin, luontokadon ja ylikulutuksen ratkaisemista on kuoppainen ja mutkainen. Elokapina sai tukea ja taputuksia, kun se esti venäläisen hiilen kulkua Koverharissa. Helsingin katujen tukkiminen taas tuo esiin nyrkin puintia, räksytystä ja valitusta, vaikka asia on molemmissa sama.