Kaikkein hauraimmat eivät saa tarvitsemaansa hoitoa ja turvaa

Kaksi vuotta sitten nyt vanhempainvapaalla oleva perhe- ja peruspalveluministeri Krista Kiuru vastasi eduskunnassa kirjalliseen kysymykseen ”kaikkein hauraimpien” suojaamiselta koronatartunnalta.

”Hallitus on muun muassa velvoittanut yli 70-vuotiaat pysymään erillään kontakteista muiden ihmisten kanssa, kieltänyt vierailut vanhusten ja muiden riskiryhmien asumispalveluyksiköissä, hoitolaitoksissa, terveydenhuollon yksiköissä ja sairaaloissa.”

Käytännössä jopa lähiomaisten vierailut kuolevien vanhusten luona estettiin samoin kuin läheisten hautajaisiin osallistuminen. Sanapari kaikkein haurain oli ahkerassa käytössä, ja sitä hokivat useat hallituksen ministerit. Sen varjolla yhteiskunnassa laitettiin lappu luukulle, koulut kiinni, työpaikat etäilemään ja kaikenlainen iltahupi tauolle.

Onko kaikkein hauraimpien elämä nyt sitten mallillaan, kun he ovat olleet hallituksen erityissuojeluksessa?

Tiedot tämänhetkisen vanhustenhuollon tilasta ovat lohduttomia. Ympärivuorokautisia hoivakotipaikkoja on lähes sama määrä kuin vuonna 2014, vaikka yli 75-vuotiaiden määrä on lisääntynyt noin sadallatuhannella. Laitoshoidossa todetaan jatkuvasti isoja puutteita. Vuoden kuluttua hoitajamitoitus – seitsemän hoitajaa kymmentä laitospaikkaa kohti – astuu täysillä voimaan. Isot palveluntarjoajat ovat jo irtisanoneet sopimuksia kuntien kanssa kustannuspaineiden vuoksi.

Kotihoidon viestit eivät ole parempia. Hoitajat vaihtuvat, käynnit ovat pikaisia ja hoidettavat yhä huonokuntoisempia. Kotihoidosta on tullut ympärivuorokautisen hoidon korvike, joka ilmenee karuimmillaan, kun hoitajan lähtiessä vanhus jää itkemään yksinäisyyttään.

Työoloja on kehitettävä niin, että työntekijät saavat enemmän päätösvaltaa muun muassa omista vuoroistaan.

Laitoksissa ja kotihoidossa on krooninen hoitajapula ja esimiesten aika kuluu tuuraajien haalimisessa. Työ on raskasta ja vastuullista ja palkka on huono. Hoitajien lakko on syntynyt ymmärrettävistä lähtökohdista, mutta rahaa ei tunnu löytyvän ja monet myöntävät, ettei tätä voi pelkällä rahalla ratkaistakaan. Työoloja on kehitettävä niin, että työntekijät saavat enemmän päätösvaltaa muun muassa omista vuoroistaan. Tiukka ohjaus ja hierarkia eivät vastaa toiveita tämänpäivän työelämästä.

Toimet kaikkein hauraimpien asioiden hoidosta ovat jääneet pitkälti korona-aikaisten rajoitusten tasolle.

Vanhusten määrä kasvaa Suomessa hurjaa vauhtia ja kymmenen vuoden kuluttua yli 80-vuotiaita on noin 50 prosenttia enemmän kuin nyt. Vaikka tämän päivän kahdeksan- tai yhdeksänkymppinen voi vielä olla hyväkuntoinen, lisääntyy hoidettavien määrä vääjäämättä.

Samaan aikaan huoltosuhde heikkenee eli työikäisiä on yhä vähemmän suhteessa huollettaviin eli lapsiin, nuoriin ja vanhuksiin. Tähän on tarjolla vanhoja lääkkeitä, syntyvyyden lisääminen ja maahanmuuton suosiminen. Kumpaakaan lääkettä ei ole helppo annostella.

Yhteiskuntaa ei voi rakentaa niin, että kaikki mitoitetaan vanhusväestölle. Mutta jos Suomi haluaa olla hyvinvointivaltio, myös ikääntyvien on voitava hyvin. Tähän tarvitaan resursseja eli rahaa.

Hoitajiakin tietysti tarvitaan, mutta heitä on jo WHO:n tilastojen mukaan 14,8 hoitajaa tuhatta asukasta kohden. Ruotsissa vastaava luku on 12,6 ja Saksassa 13,1.

Huoltosuhteen heikkenemiseen ei ole helppoja ratkaisuja, eikä yksittäisiä poppakonsteja. Perheiden tukeminen mahdollistaa syntyvyyden nousun, mutta sen vaikutukset näkyvät vasta pitkän ajan kuluttua. Työperäisen maahanmuuton kohteena Suomi ei ole kilpailukykyinen eivätkä yritykset ole vielä valmiita työllistämään huonosti kotimaisia kieliä osaavia muutamaa poikkeustoimialaa lukuun ottamatta.

Työuria pitäisi pidentää alku- ja loppupäästä, mutta sekään ei näytä helpolta muun muassa ikäsyrjinnän ja pitkien opiskeluaikojen vuoksi.

Kaikkeen sosiaali- ja terveydenhoitoon on saatava lisää vaikuttavuutta, ja palvelut on tarjottava oikea-aikaisesti, resurssiviisaasti ja koordinoidusti.

Kun kaikki ratkaisumallit suodatetaan realismin läpi, ei paljon jää jäljelle. Lopulta päädytään ikävään tulot ja menot -keskusteluun. Pitääkö palveluja ja etuuksia leikata vai veroja korottaa vai miten rahat saadaan riittämään?  Vastaperustettujen hyvinvointialueiden pitää olla osaratkaisu tähän. Kaikkeen sosiaali- ja terveydenhoitoon on saatava lisää vaikuttavuutta, ja palvelut on tarjottava oikea-aikaisesti, resurssiviisaasti ja koordinoidusti.

Nykyisen hyvinvointimallin vioista, porsaanrei’stä, epäreiluudesta ja huonosta tasosta voi kirjoittaa pitkään ja perusteellisesti, ja korjattavaa toki riittää. Mutta jos meillä ei ole pitkällä tähtäyksellä kestävää taloudellista pohjaa edes nykyiselle hyvinvoinnin tasolle, on niillä kaikkein hauraimmilla syytä suureen huoleen. Kuka heitä hoitaa ja miten vuonna 2030, 2040 ja siitä eteenpäin?Ja jokainen on vuorollaan se kaikkein haurain, ennen pitkää.