Ukraina-päiväkirjat: Ihmiset ovat elossa, mutta sielultaan puolikuolleita

Tämä sota, maailman vääryys, poliitikkojen välinpitämättömyys ja ahneus. Miten voi olla, että polttoaineiden hinnat ovat ihmisille tärkeämpiä kuin raiskatut ukrainalaiset lapset ja naiset, kidutetut miehet ja nuorten miestemme tuhoaminen, kysyy Oksana Chopak Ukraina-päiväkirjassaan.

8.6.2022 | Ulkomaat

Polttoaineiden hinnat kiinnostavat enemmän kuin sodan uhrit. Kuva: Oksana Chopak

Minulta on kysytty, miksi emme jää pysyvästi Slovakiaan pakolaisiksi lasten kanssa, vaan vain käymme välillä rajan toisella puolen. Sitä on vaikea selittää. Mielestäni emme ole oikeastaan pakolaisia, sillä meillä on vielä kotitalo olemassa toisin kuin monilla muilla pakolaisilla. Minusta tuntuu, että minun pitäisi työskennellä Ukrainassa ja meidän tulisi elää täällä. Haluan myös uskoa voittoomme.

Tosin voi olla, että syksyllä jäämme Slovakiaan, kun silloin viimeistään lasten pitäisi päästä kouluun.

Tuntuu, että oma perusarkeni on tuskin muuttunut, mutta samaan aikaan jonkun toisen ukrainalaisen elämä on päättynyt tykinruokana eturintamassa. Läheiseen kylään paennut mies kertoi juuri tuttavilleen puhelimitse, että kun venäläiset hyökkäsivät heidän entiseen kotikyläänsä, heillä ei ollut mitään millä taistella vastaan. Kylää suojanneen 150 miehen prikaatista vain viisi jäi eloon. Mies oli itse joutui suojaamaan itseään oman veljensä ruumiilla.

”Hän ei enää pelkää kuolemaa, eikä hän halua palata kotiinsa. Hän sanoi sekoavansa ja haluavansa vain taistella venäläisiä vastaan loppuun asti.”

Hän ei enää pelkää kuolemaa, eikä hän halua palata kotiinsa. Hän sanoi sekoavansa ja haluavansa vain taistella venäläisiä vastaan loppuun asti.

Tänään en poistunut kotoani lainkaan. Kaksi edellistä matkaa, ensin Slovakiaan ja sitten Kiovaan, ovat saaneet minut tolaltani.  En voi käsittää, miten maailma on muuttunut niin nopeasti, että näiden kahden paikkakunnan välillä vallitsee eri todellisuus. Slovakiassa on rauhallista ja Kiovassa sotilaallista. Junassa matkalla Kiovaan keskustelut muiden matkustajien kanssa koskivat rampoja ja kuolleita.

Lauantaina, kun palasin Kiovasta, vein lapseni uudelleen viikonlopuksi Slovakiaan. Olimme Popradissa. Kävelimme ympäri kaupunkia, vierailimme vesipuistossa ja näimme matkustajakoneita taivaalla (emme olleet nähneet niitä pitkään aikaan, koska Ukrainan ilmatila on suljettu lentokoneilta). Ihailimme uskomattomia Tatroja (tsekkiläinen vanha automerkki), näimme linnan, lehmiä laitumella, lammaslaumoja ja kylvettyjä, hyvin hoidettuja peltoja.

Ajattelin, miksi sotilaamme ja kansamme joutuvat mätänemään raunioiden alla miehitetyssä Mariupolissa, Hersonissa ja Donetskissa, mutta täällä Slovakiassa elämä jatkuu ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Miksi maat jakavat ihmisiä niihin, joiden on kuoltava, ja niihin, joiden kuolemaa ei sallita? Miksi sotaa ei saada loppumaan?

Ymmärrän, että maailma antaa Ukrainalle suunnattoman paljon tukea. Mutta tämä ei riitä. On sopimatonta puhua kompromisseista, kun satoja sotilaitamme kuolee joka päivä ja joka tunti. Kansakunnan ydin, parhaat miehemme, veljemme, ystävämme, naapurimme ja lasten vanhemmat, kuolevat! Kaikki tämä menee täysin käsityskykyni ulkopuolelle. Olen todella uupunut.

”Miten voi olla, että polttoaineiden hinnat ovat ihmisille tärkeämpiä kuin raiskatut ukrainalaiset lapset ja naiset, kidutetut miehet ja nuorten miestemme tuhoaminen?”

Tämä sota, maailman vääryys, poliitikkojen välinpitämättömyys ja ahneus. Miten voi olla, että polttoaineiden hinnat ovat ihmisille tärkeämpiä kuin raiskatut ukrainalaiset lapset ja naiset, kidutetut miehet ja nuorten miestemme tuhoaminen?

Ymmärrän, että Eurooppa ja maailma ovat ryhtyneet vallankumouksellisiin toimiin Ukrainan auttamiseksi. Mutta tämä ei silti riitä. En tiedä, kauanko kestämme. Uutiset osoittavat meille ensisijaisesti hyvää. Sotilaamme ampuvat alas ohjuksia ja lennokkeja, ja tuhoavat venäläisiä säiliöitä ja logistiikkavarastoja, mutta emme tiedä, kuinka paljon tuskaa ja verta sotilaamme vuodattavat joka päivä, joka tunti. 

Pääesikunnan uutisten ja virallisten raporttien perusteella emme saa todellista kuvaa siitä, miten sotilaamme taistelevat. Sotilaat eivät saa ottaa valokuvia, he eivät voi soittaa rintamalta, eivätkä kertoa sijainneistaan. Rintamalla olevia on kielletty kertomasta läheisilleen tappioista, jotta he eivät kylvä pelkoa niihin, jotka mobilisoidaan rintamalle seuraavaksi. Kutsuntoja rintamalle tulee massoittain. Rautatievaunut kuljettavat sotilaita itään ja takaisin palaa haavoittuneita ja kuolleita. Tämä on kauhea sota.

Kiovassa oli ilmahälytys viisi kertaa päivässä. Samaan aikaan kastanjat kukkivat kauniisti, mutta niistä ei voi ottaa keväistä kuvaa. Sotilaita oli paljon, kaduille oli levitetty panssarintorjuntaesteitä ja hiekkasäkkejä. Ihmiset ovat järkyttyneitä ja synkkiä. He ovat elossa, mutta sielustaan puolikuolleita. Kukaan ei naura; Kaikki ovat surullisia. He surevat perheidensä puolesta, itkevät kuolleita ja ovat huolissaan rintamalla olevien puolesta. He miettivät, miten jaksavat elää huomenna. Päät ovat kumartuneet ja kasvoilla on synkkä ilme. Sellainen on sodan jälki. 

Oksana Chopak
Kääntänyt englannista Outi Toivanen-Visti. Chopak on tuottanut aiemmin Suomeen yritysvastuullisuuteen liittyviä raportteja mm. ukrainalaisten siirtotyöläisyydesta Yritysvastuu.fi-palveluun.

8.6.2022 11:18

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

0 kommenttia

Lähetä kommentti