Politiikan superviikonloppuna kolme puoluetta kääntyi vaaliasentoon

Kokoomus leikkii taloudella

Kokoomus ratsastaa nyt aallon harjalla. Ainakin osa vauhdista tulee täysin ansaitusti siitä, että puolue ensimmäisenä ja selkeimmin ymmärsi turvallisuuspolitiikkaa muita paremmin.

Ensimmäinen ja innokkain Nato-jäsenyyden kannattaminen oli osin seurausta vahvasta halusta sitoutua ja leimautua länteen myös puolustuspolitiikassa. Kansa kiittää. Sen sijaan puolueen talous- ja veropoliittinen jongleeraus on kyllä oikeasti umpituubaa.

Kokoomus haluaa leikata tulonsiirtoja miljardilla eurolla. Paitsi että ei nyt halua. Tavoite on edelleen voimassa, vakuutti muun muassa eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen. Mutta sitä ei haluta toteuttaa. Ei ainakaan nyt, eli siis kun valmistaudutaan vaaleihin, keneltäkään ei haluta viedä mitään.

Kokoomus vastustaa valtion lisääntynyttä lainanottoa. Mutta puolue haluaa ottaa vielä miljardin lisää rahoittaakseen veronalenuksia. Silti puolue käy hallituksen kimppuun liiasta velanotosta.

Kysymys on tietysti varovaisuudesta. Kannatuskäyrien huipulla kokoomus haluaa varmistaa, että ei suututa nyt ketään, vaan haluaa varmuuden vuoksi antaa kaikille kaikkea hyvää.

Eihän kukaan taloutta ymmärtävä ota puolueen täyttä populismia vakavasti, mutta voi silti äänestää sitä, koska kuitenkin kokee, että se lupaa nyt juuri minulle jotain.

Aluepolitiikka vaikeaa keskustallekin

Kaikilla puolueilla on enemmän tai vähemmän uskolliset vakioäänestäjänsä ja vaaleittain vaihteleva osuus liikkuvia äänestäjiä, samoin pysyvämpiä puolueen vaihtajia. Vakioäänestäjätkin kuitenkin jäävät välillä katsomoon.

Keskusta tekee nyt hartiavoimin töitä vakuuttaakseen vakioäänestäjänsä, ja puolueen perinteinen keino siinä on aluepolitiikka. Nyt puolueella on tarjolla kaksi tapaa siirtää yhteistä rahaa keskustan peruskannatusalueille eli pieniin maaseutukuntiin sekä syrjäseuduille.

Jo aiemmin on puhuttu opintolainahyvityksistä niille, jotka asettuvat valmistumisensa jälkeen syrjäseuduille.

Nyt keskustan puoluekokouksessa puheenjohtaja Annika Saarikko lanseerasi jälleen uuden rahansiirtomallin eli erityistalousalueet.

Ajatus on vielä ilmassa, mutta kysymys on verohelpotuksista alueille, joissa elämä ja toiminta muuten on supistumassa. Eli tulonsiirrosta hyvinvoivilta alueilta huonommin menestyville.

Aluepolitiikka on vaikea laji, jopa keskustalle. Matti Vanhasen, kesk., hallitukset panostivat selvästi aluepolitiikkaan tukemalla maakuntakeskuksia. Ajatus on, että hyvinvoiva maakuntakeskus hyödyttää koko maakuntaa.

Mutta syrjäkunnissa ajatusta ei olekaan nielty tai hyötyjä nähty. Esimerkiksi Kuhmon kaupunginjohtaja Tytti Määttä, kesk., totesi jokin aika sitten Kuntalehdessä, että eipä se paljon Kuhmoa auta, jos Kajaanilla menee hyvin.

Sote-uudistus loi vahvoja maakuntakeskuksia, mikä peruskeskustalaisesta näkökulmasta kuulostaa hyvältä. Mutta ne alueelliset vahvat toimijat imevätkin vallan kunnista eli pienten kuntien päätösvalta siirtyi taas sinne isoihin keskuksiin.

Kun keskusta nyt ilmiselvästi hakeutuu takaisin juurilleen vakuuttaakseen peruskannattajansa, onkohan se vakuuttunut, että niitä peruskannattajia on enemmän kuin nykyisten gallupien 12 prosenttia? Vai pelkääkö se, että niistäkin osa katoaa?

Vasemmistoliiton kirjo tuli esiin

Vasemmistoliiton Nato-vaiheita on pidetty vaikeina, mutta puolue näkyy selvinneen siitä kipuilusta kovin vähin vaivoin. Neljännes puoluekokouksen äänivaltaisista osallistujista vastusti Suomen liittymistä Natoon.

Se antaa ehkä hyvin karkeasti suuntaa arvioille siitä, paljonko vanhaa taistolaislastia puolueessa edelleenkin on. Mutta ehkä mielenkiintoisempaa on ollut seurata sitä kirjoa, joka puolueessa asian ympärillä on tullut esiin. Mielenkiintoisuutta lisää se, että puolueessa alkoi jo puheenjohtajataistelu, kun Li Andersson ilmoitti, että alkava kolmivuotiskausi on hänen viimeisensä.

Siinä ajassa ehtii tapahtua paljon, mutta tänä päivänä näyttää ilmeiseltä, että paikasta kisaavat eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jussi Saramo ja puolueen ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi Saramon tyhjäksi jättämälle paikalle äänestyksen jälkeen noussut kansanedustaja Veronika Honkasalo.

Molemmat vaikuttavat vasemmistolaisemmilta kuin Andersson. Saramo tuli pitkin hampain Nato-jäsenyyden taakse. Honkasalo äänesti eduskunnassa vastaan, mutta puoluekokouksessa ei enää kannattanut esitystä, jonka mukaan vasemmistoliiton pitäisi vastustaa jäsenyyttä.

Honkasalo on some-aktiivi ja sellaisena melko aggressiivinen ainakin vihreitä kohtaan. Jokin aika sitten hän kuittaili vihreille siitä, miten rauhanliikkeenä esiintyvät vihreät voivat kannattaa aseiden vientiä Ukrainaan. Sittemmin hän kyllä itsekin kannatti hallituksen vientipäätöstä.

Honkasalo piikitteli vihreitä myös puoluekokouksen sunnuntailisä-aloitteesta, eikä pitänyt tarpeellisena ihan pilkulleen välittää siitä, mitä kokouksessa kaatunut esitys oikeasti sisälsi.

Vihreiden kannalta mielenkiintoista on aina vaan vasemmistoliiton vihertyminen. Se tapahtui hyvin nopeasti, ja aina välillä herää kysymys, onko se todellista vai viherpesua.

Jos se on viherpesua, se on ollut tehokasta. Nykyisessä hallituksessa vihreät ovat saaneet vasemmistoliitolta johdonmukaisesti tukea ympäristökysymyksissä, usein kolmea muuta vastaan. Vihreisiin kohdistuva nokittelu kertoo myös siitä, että osin samoista äänestäjistä kilpaillaan.

Vasemmistoliiton eturivin poliitikoista kuitenkin vain harvoilla ympäristökysymykset korostuvat julkisissa ulostuloissa. Hallituksella on lisäksi vieläkin edessä olennaisia ympäristökysymyksiä.

Aika näyttää, pysyykö vasemmistoliitto ympäristörintamassa, jos ja kun rakennetaan vastakkainasetteluja esimerkiksi työpaikkojen ja ympäristöarvojen välillä.