Ekologinen kompensaatio – harjoitus, jonka olisi syytä onnistua

Luonnonsuojelulakiin näillä on näkymin tulossa uusi suojelumenettely. Ekologiseksi kompensaatioksi nimettyyn menettelyyn liittyy paljon toiveita, mutta sen kehittämisessä on vielä paljon tehtävää. Tähänastiset kokemukset muista maista eivät ole olleet mairittelevia.

16.9.2022 | Ympäristö & Luonto

Kuvaaja: Harri Säynevirta
Kuva: Harri Säynevirta

Ekologisessa kompensaatiossa on yksinkertaistettuna kyse pilaaja korvaa -periaatteesta, jossa toiminnanharjoittaja, esimerkiksi yritys, hyvittää luonnolle aiheuttamansa haitan. Tämä voi tapahtua ennallistamalla tai suojelemalla luontoa jossakin muualla. Tavoitteena on se, että luonnon monimuotoisuus ei kokonaisuudessaan vähene heikennyksistä huolimatta.

Menettelyn yhtenä etuna pidetään luonnon suojelun näkökulmasta sitä, että kompensointivelvoite toisi toiminnan harjoittajille lisäkustannuksia, ja kannustaisi näin etsimään toiminnalle luonnolle vähemmän haitallista vaihtoehtoa. Kompensaatiomarkkinat puolestaan voisivat luoda maanomistajille taloudellisia kannustimia heikentyneiden elinympäristöjen ennallistamiseen.

Toukokuussa eduskunnalle annetussa luonnonsuojelulakiesityksessä kompensointi olisi toiminnanharjoittajalle vapaaehtoista.

Huono systeemi on helppo tehdä

Vaikka kirjaus ekologisesta kompensaatiosta ja sen pääperiaatteista on jo luonnonsuojelulakiesityksessä, järjestelmän kehittämisen parissa työskentelee Suomessa iso joukko tutkijoita.

”On helppoa tehdä puutteellinen kompensaatiosysteemi”, toteaa tutkijatohtori Joel Jalkanen Luonnontieteellisestä keskusmuseosta.

”Tuhannen taalan kysymys on muun muassa se, ovatko luonnonarvojen häviämistä ja kompensoivia toimia kuvaavat mittarit ekologisesti mielekkäitä, eli kuvaavatko ne biodiversiteettiä oikein?”

Jalkanen puhui ekologista kompensaatiota käsittelevässä Suomen ympäristökeskuksen webinaarissa syyskuun toisella viikolla. Hän ruoti webinaarissa ekologisen kompensaation ekologista perustaa.

Jalkanen on mukana monitieteisessä BOOST-tutkimushankkeessa, jonka tavoitteet ovat ekologisen kompensaatiojärjestelmän kehittäminen ja valtavirtaistaminen sekä järjestelmää koskevan kansallisen ja kansainvälisen ymmärryksen parantaminen.

Kansainväliset kokemukset ekologisen kompensaation mahdollisuuksista luonnon monimuotoisuuden suojelussa eivät Jalkasen mukaan ole olleet mairittelevia. Menettelyn soveltamisessa ei olla yleisesti onnistuttu.

Esimerkiksi vuonna 2019 julkaistussa kansainvälisessä tieteellisessä tutkimuksessa käytiin läpi 48 kompensaatiohanketta ympäri maailman. Niistä vain kolmasosassa onnistuttiin luonnon monimuotoisuuden häviämättömyystavoitteessa ja lisäksi näissäkin hankkeissa käytetyt kriteerit olivat tutkijoiden mukaan huonoja (zu Ermgassen ym. 2019).

”Kansainväliset esimerkit osoittavat, että huonosti muotoiltujen kriteerien ja laskentaperusteiden läpinäkymättömyyden sekä puutteellisen raportoinnin takia kompensaatiohankkeiden onnistumisen arvioiminen on vaikeaa”, Jalkanen sanoo.

”Tämä mahdollistaa viherpesun.”

Muiden virheistä voi oppia

Suomi on nyt Jalkasen mukaan edullisessa tilanteessa, koska ekologiseen kompensaatioon liittyvä lainsäädäntö on vasta tekeillä ja Suomessa on mahdollista ottaa oppia muiden maiden epäonnistumisista.

”Ekologisen kompensaation isot suuntaviivat on jo luonnonsuojelulakiesityksessä annettu, ja monia keskeisiä kysymyksiä ratkaistu”, sanoo Joel Jalkanen.

Tärkeitä asioita ovat muun periaatteet kompensaatiohankkeiden julkisen rekisterin perustamisesta, julkisvallan säätelemistä avoimista kriteereistä sekä järjestelmän valvonnasta, seurannasta ja päivittämisestä.

Menettelyn ja työkalujen loppuun hiominen etenee rinnan luonnonsuojelulakiuudistuksen eduskuntakäsittelyn kanssa. Tällä hetkellä lakiuudistus on valiokuntakäsittelyssä. Osa asioista kuitenkin selvenee vasta ajan myötä.

”On oltava valmis päivittämään ohjeistuksia ja kompensaatiohankkeiden toteutustapoja. Siirtymä- ja opetteluajan ratkaisut eivät välttämättä sovi malliksi tulevaisuudessa”, huomauttaa tutkijatohtori Jalkanen.

Ei mikään hopealuoti

Ekologinen kompensaatio on viimesijainen keino, kun uhanalaisille lajeille tai luontotyypeille erilaisista hankkeista aiheutuvia haittoja ei voida estää tai lieventää. Sitä voi siis käyttää vain tapauksissa, joissa ei ole muuta mahdollista ratkaisua.

Kompensaation soveltamisesta löytyy Suomesta jo joitakin käytännön esimerkkejä. Tällaisiksi on arvioitu tapaukset, joissa menetetyn luontotyypin tilalle on kunnostettu ja suojeltu korvaavaa elinympäristöä. Esimerkiksi kaivoshankkeen uhkaamalle viitasammakolle tehtiin uusia lammikoita ennen alueen tuhoutumista ja varmistettiin sammakon leviäminen uuteen elinympäristöön.

Koska kaikkia luontohaittoja on jatkossakin mahdotonta välttää, monet pitävät systemaattisen tutkimuspohjaisen ekologisen kompensaatiojärjestelmän luomista välttämättömänä.

Maria Ohisaloa sijaistava vihreä ympäristöministeri Emma Kari totesi kesäkuisessa blogissaan vapaaehtoisen ekologisen kompensaation olevan pitkä askel eteenpäin, koska lakiin kirjataan selkeät kompensaation perussäännöt ja vältetään esimerkiksi hiilikompensaatioihin julkisuudessa liitetty epäselvyys ja huoli viherpesusta.

Suomen luonnonsuojeluliitto vaatii menetelmän asettamista pakolliseksi.

”Jatkossa kaikille luontohaitoille tulee asettaa hinta ja luonnon tilan paraneminen olla kaiken taloudellisen toiminnan lähtökohtana”, totesi liiton ympäristöpäällikkö Paloma Hannonen luonnonsuojelulain etenemistä koskevassa tiedotteessa.

Joel Jalkanen toppuuttelee hieman liiallista intoa:
”Kompensaatio ei ole mikään hopealuoti, joka ratkaisee kaikki luonnonsuojelukiistat.”

Oikaisu 22.9. klo 16.35: Korjattu kirjoittajan esittely. Anne Brax on ympäristötoimittaja, ei WWF:n viestintäjohtaja.

Anne Brax
Kirjoittaja on ympäristötoimittaja.

16.9.2022 13:07

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

0 kommenttia

Lähetä kommentti