Hoitajien vauhdin kiihtyminen pudottaa tukijoita kyydistä

Keskustelu hoitajien työtaistelusta ja potilasturvallisuuslaista herättää niin suuria tunteita, että moni keskustelija unohtaa pohtia asiaa eri puolilta. Osa kansalaisista jatkaa varauksetonta hoitoalan tukemista, vetoaa feminismiin, naisvaltaisten alojen surkeaan kohtaloon, kuka mihinkin. Mutta osa kokee, että ala pelasi korttinsa huonosti.

Ainakin lähes yksimielisiä ollaan siitä, että hoitajien palkka suhteessa yleiseen palkkatasoon kaipaa korottamista. Erimielisyydet koskevat sitä, kuinka paljon ja missä tahdissa.

Johtopäätösten tekoa vaikeuttaa kaiken muu ohella se, että keskustelussa puhutaan sekaisin peruspalkoista, kokonaisansioista, verotettavista tuloista, nettoansioista ja vähän kaikista muistakin summista. Keskusteluissa jaetaan myös tuttujen serkkujen naapurien lukuja, jotka yksinkertaisesti eivät voi pitää paikkaansa. Some-keskusteluissa esitetyissä laskelmissa on myös ihan selkeitä laskuvirheitä, ikään kuin prosenttilaskukaan ei olisi halussa.

Kunta-alan sopimuksen mukaan myös hoitohenkilöstö saa palkkaohjelmassa 5,1 prosenttia korkeammat korotukset kuin niin sanottu yleinen linja. Se on paljon.

Kunta-alan sopimuksen mukaan myös hoitohenkilöstö saa palkkaohjelmassa 5,1 prosenttia korkeammat korotukset kuin niin sanottu yleinen linja. Se on paljon. Mutta se ei riittänyt Tehylle ja Superille. Sen ne joka tapauksessa saavat, vaikka hylkäsivätkin sopimuksen.

Sote nostaa pienimmät palkat

Keskustelussa on unohdettu tai työnnetty syrjään sote-uudistukseen liittyvä palkkojen harmonisointi. Se on erittäin oleellinen asia sote-alan palkkakuopan täyttämisessä. Palkkojen harmonisointi tuonee hoitoalalle enemmän palkkarahaa kuin liitot nyt vaativat.

Tehy ja Super ovat laskeneet vaatimansa ohjelman kustannuksiksi vuositasolla 306–353 miljoonaa euroa.

Harmonisoinnin kokonaisvaikutukset eivät ole vielä selvillä. Alun perin hallitus arvioi summaksi 124–434 miljoonaa euroa. Nyttemmin työnantajia edustava KT on nostanut esiin summaksi 680 miljoonaa. Muut arviot liikkuvat siinä välillä. Harmonisointi koskee runsasta 170 000 työntekijää, joista valtaosa on juuri hoitoalalla.

Palkkakuopan syvyys selviää vasta, kun nähdään harmonisoinnin ja jo tehdyn sopimuksen vaikutus.

Harmonisoinnista hyötyvät nimenomaan kunkin osa-alueen pienipalkkaisimmat työntekijät, eli se täyttää palkkakuopan syvimmät kohdat. Siksi tämän päivän palkkavertailut ovat tuota pikaa vanhentuneita. Mutta sitä ei työntekijäpuoli suostu ottamaan huomioon, eikä suuri osa keskustelijoistakaan noteeraa. Palkkakuopan syvyys selviää vasta, kun nähdään harmonisoinnin ja jo tehdyn sopimuksen vaikutus.

Poikkeuksellinen rajanveto

Hoitoalan tavoite palkkakuopan täyttämisestä sai alkuun tukea ilmeisesti valtaosalta suomalaisista. Osa tukee edelleen varauksettomasti, mutta vähitellen tuki on vähentynyt. Yksi syy lienee poikkeuksellisen aggressiivinen, jopa henkilöihin käyvä retoriikka, toinen epäsolidaarisuus muita julkisen sektorin matalapalkka-aloja kohtaan. Hoitajaliitoille näyttää olevan tärkeää se, että he saavat enemmän kuin muut julkisen sektorin liitot.

Ratkaiseva käänne ilmeisesti oli päätös ottaa ihmishenget työtaistelun välineiksi. Lakon kohdistaminen tehohoitoon ja vanhusten kotipalveluihin hätkähdytti osan ihmisistä, jotka ovat tunteneet sympatiaa hoitoalan työntekijöiden tavoitteita kohtaan. Näitä toimia on kuvattu poikkeukselliseksi suomalaisessa työtaistelukäytännössä. Muiden alojen lakoissa on  lähdetty siitä, että sairaaloiden toimintaa ja ihmishenkiä ei riskeerata.

Palkkakuoppa on

Vaikka kuinka olisi sitä mieltä, että hoitajaliittojen johdoilta on mopo karannut käsistä, kenenkään on vaikea kiistää sitä, että hoitoalaa on vuosien kuluessa kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Esimerkiksi julkisen sektorin lomarahojen leikkaus on vielä tuoreessa muistissa.

Hoitoalan lisäksi julkisen sektorin matalapalkka-aloista yleensä muistetaan erityisesti varhaiskasvatuksen ja kirjastojen työntekijät. Kukaan ei ole pystynyt esittämään järjellistä perustelua sille, miksi tienrakentamisesta tai koneenhoitamisesta maksetaan parempaa palkkaa kuin ihmisten fyysisistä tai henkisistä perustarpeista huolehtiville.

Yksi suuri ongelma oikeudenmukaisessa palkkakehityksessä on ollut kummallinen periaate, että vientiteollisuuden palkankorotustasoa ei saa ylittää. Vientiteollisuus on ikään kuin se, joka maksaa viulut ja julkinen sektori elää sen tuottojen varassa.

Ajatus on absurdi. Vientiteollisuus sakkaa pian sen jälkeen, kun varhaiskasvatus, koulutus, tutkimus, terveydenhoito, vanhustenhoito ja muu julkinen sektori pettää. Tämä ei ole valjennut vientialojen liitoille eikä monille muillekaan vaikuttajille, vaikka Suomesta ei lähde maailmalla ensimmäistäkään sellupaalia (alan korkeammasta jalostuksestahan on jo miltei luovuttu, kun alan teollisuus on laskenut jalostusastettaan) tai konetta ilman julkisen sektorin tuottamia palveluja.

Ongelmia kasattu

Palkka on vain yksi sote-alan ongelmista. Ulkopuoliselle on jäänyt epäselväksi, mikä osuus työoloilla on hoitoalan tyytymättömyydessä. Huonosta johtamisesta on puhuttu pitkään, mutta sitähän ei parempi palkka korjaa. Riittämättömien resurssien aiheuttama työpaine kai myönnetään yleisesti. Hoitajamitoituksen kiristämisellä sitä yritetään parantaa, mutta se on kovin hidasta, koska saatavilla ei ole koulutettua henkilöstöä eikä rahaakaan olla valmiita uhraamaan tarpeeksi. Saatavilla olevaa henkilöstön määrää vähentävät takavuosien koulutusleikkaukset, palkkataso ja alan huono maine, jota käynnissä oleva työtaistelu yhä heikentää.

Poliittiset päättäjät pettivät itseään, kun keksittiin, että pidetään ihmiset kotonaan eikä laitoksissa.

Poliittiset päättäjät pettivät itseään, kun keksittiin, että pidetään ihmiset kotonaan eikä laitoksissa. Laitospaikkoja vähennettiin, mutta kotihoidon resursseja ei sitten lisättykään samassa suhteessa. Kotihoitoon syntyi vaje ensinnäkin siksi, että sen piiriin tuli lisää vanhuksia ja toiseksi siksi, että kotihoitoon päätyi entistä huonokuntoisempia vanhuksia.

Säästöä syntyi, mutta kotihoito, ensihoito, päivystys ja lopulta sairaanhoito kuormittuivat entistä enemmän. Päättäjiä kyllä varoitettiin. Epäselvää on, ketkä päättäjät olivat sinisilmäisiä innostuessaan ajatuksesta, että vanhuksen on hyvä olla kotona mahdollisimman pitkään, ja ketkä keksivät siitä hyvän verhon säästötoimille.

Tulevaisuus maksaa

Palkkaratkaisun syntyminen ei näytä helpolta. Liittojohtajien raju retoriikka lisännee vaikeutta: mitä suurempi katkeruus omalla kentällä lietsotaan, sitä vaikeampi kentälle on myydä kompromissi. Jos ja kun ratkaisu löytyy, prosessista varmaan tehdään johtopäätöksiä.

Ehkä nyt on opittu, että budjetin tasapainottaminen koulutuksesta tinkimällä on lyhytnäköistä. Toinen oppi voisi olla, että emme selviä ilman maahanmuuttoa. Kolmas, ehkä tärkein: palkalla on julkisella sektorilla sama merkitys kuin yksityiselläkin sektorilla. Ja se maksaa. Hoivasektorin merkitys yhteiskunnassa on selvässä kasvussa. Mikään ei viittaa siihen, että yhteiskunta tulisi toimeen yhä vähemmillä verotuloilla.