Ovatko kaivokset vihreiden seuraava ydinvoima?
Vihreät profiloitui pitkään tiukan ydinvoimavastaisena puolueena. Tshernobyl ajoittui puolueen kasvuvuosiin ja ydinvoimaloiden turvallisuus ja ydinaseet olivat muutoinkin nykyistä enemmän pinnalla. Kurssia on kuitenkin viime aikoina säädetty ilmastonmuutoksen vastaisen työn muuttuessa yhä kiireellisemmäksi. Tosiasia kun on että ydinvoimala ei tuota suoria ilmastopäästöjä ja puhdasta sähköä tullaan tulevaisuudessa tarvitsemaan yhä enemmän. Vihreiden
Vihreät profiloitui pitkään tiukan ydinvoimavastaisena puolueena. Tshernobyl ajoittui puolueen kasvuvuosiin ja ydinvoimaloiden turvallisuus ja ydinaseet olivat muutoinkin nykyistä enemmän pinnalla.
Kurssia on kuitenkin viime aikoina säädetty ilmastonmuutoksen vastaisen työn muuttuessa yhä kiireellisemmäksi. Tosiasia kun on että ydinvoimala ei tuota suoria ilmastopäästöjä ja puhdasta sähköä tullaan tulevaisuudessa tarvitsemaan yhä enemmän. Vihreiden linjassa ero on valtaisa kymmenen vuoden takaiseen ja on vaatinut paljon keskustelua, ohjelmatyötä ja ihan vaan aikaa – näin perinpohjaiset kurssimuutokset eivät synny hetkessä.
Tällä hetkellä vihreiden ydinvoimapoliittinen linja on ehkäpä parhaiten perusteltu koko suomalaisessa puoluekentässä: suhtaudumme positiivisesti esimerkiksi pienydinvoimaloihin, mutta emme ole sinisilmäisesti hyväksymässä kaikkia voimalahankkeita, tai pidä ydinvoimaa kaiken ratkaisevana hopealuotina.
Kaivoslakia ollaan uudistamassa. Vihreä yleiskuva on, että ei riittävän tiukkaan suuntaan, liikaa kaivosyhtiöitä ymmärtäen. Näin se varmaankin onkin, työ- ja elinkeinoministeriön lähtökohta ei varmastikaan ole ollut luonnonsuojelullinen, vaan nimensä mukaisesti työ- ja elinkeinopoliittinen.
Varautunut suhtautuminen on täysin ymmärrettävää. Ajatus grafiittikaivoksesta Saimaalla saa sydämeni jäätymään – te ette saatana tule tuhoamaan maailman kauneinta järveä! Ylipäätään koko alaan ja sen ympäristöväitteisiin on hyvä suhtautua roimalla annoksella kriittisyyttä.
Toisaalta kirjoitan tätä läppärillä, jonka komponenteissa on kymmeniä eri alkuaineita alumiinista litiumiin ja kultaan. Jostain ne tulevat. Ja niitä tarvitaan vielä lisää.
Sähköistyminen vaatii alkuaineita
Tuore Vihreiden periaateohjelma linjaa: “Ihmisten ja tavaroiden pitää liikkua koko maassa ja rajojen yli sujuvasti ja kestävästi. Liikenteen päästöt kotimaassa on vähintään puolitettava ja lentämisen päästöjä suitsittava myös rajojemme ulkopuolella. Siksi Vihreät haluaa sijoittaa erityisesti joukkoliikenteeseen, kävelyyn ja pyöräilyyn sekä liikenteen sähköistämiseen.”
Suomessa on noin 2,5 miljoonaa henkilöautoa. Euroopassa 250 miljoonaa. Maailmassa arvioidaan vuonna 2030 olevan 2 miljardia henkilöautoa.
Jos haluamme torjua ilmastonmuutoksen, olisi näiden kaikkien oltava vuonna 2050 sähköisiä. Tietenkin kaikin voimin pitää pyrkiä siihen, että niitä olisi kokonaisuutena vähemmän, ja että niiden kaikkien ei tarvitsisi olla katumaasturin kokoisia sähköpanssarivaunuja, joissa on akkuja pienen kylän tarpeisiin.
Mutta vaikka niitä olisi pallolla vain miljardi ja Suomessa miljoona, on se silti aivan posketon määrä autoja, joihin tullaan tarvitsemaan aivan posketon määrä litiumia ja muita alkuaineita.
Kulutuksen on ensin kasvettava
Eikä alkuaineiden tarve tietenkään tähän lopu. Uusiutuvan energian tuotanto ja erityisesti lisääntyvä energian varastointitarve lisäävät omalta osaltaan painetta tuottaa lisää metalleja.
Kaikkea tätä ei voida tuottaa vain kierrättämällä, vaikka selvää on, että kierrätysasteen on noustava mahdollisimman lähelle sataa. Kierrättäminen ei onnistu kasvavan kulutuksen aikana – ja nyt kulutuksen on kasvettava, jotta ihmiskuntaa voidaan sähköistää.
Tulevaisuuden ilmastoneutraali yhteiskunta tulee siis vaatimaan kaivoksia. Ja niitä kaivoksia tulee olemaan kaikkialla missä louhittavia alkuaineita löytyy. Niitä tulee olemaan niin Suomessa, Perussa kuin Kongossakin.
Tulevaisuuden ilmastoneutraali yhteiskunta tulee vaatimaan kaivoksia.
Miten Vihreä liike tulee toimimaan kaivosten kohdalla? Onko löydettävissä vihreä kriteeristö, jolla Suomeen voidaan jatkossakin perustaa kaivoksia? Vaikka ne tuottaisivat myös haittoja – koska kyllä ne aina tuottavat – vai suljemmeko me silmämme ja ulkoistamme kaivosteollisuuden ongelmat köyhempiin maihin, jonne olemme jo ulkoistaneet suuren osan teollisen tuotannon päästöistämme?
Kaivokset vihreässä kipukohdassa
Viime aikoina omiin silmiini ja korviini on sattunut yhä ehdottomampia kannanottoja kaivoksiin liittyen. Se ei ole kestävää. On pelättävissä, että kaivosteollisuudesta tuleekin vihreille uusi ydinvoima. Jotain mitä todellisuudessa kipeästi tarvitsemme tavoitteidemme saavuttamiseksi, mutta jota ei voida hyväksyä, koska se on ristiriidassa muiden hyvien tavoitteiden kanssa. Tällainen ristiriita, kognitiivinen dissonanssi kuten tavataan sanoa, on kultaa kriitikoillemme ja myös sisäisesti tuhoisa. Tämä ristiriita kun osuisi tarkasti Vihreän liikkeen sydämeen: ilmastopolitiikan ja luonnonsuojelun risteyskohtaan.
Ristiriita osuisi tarkasti vihreän liikkeen sydämeen: ilmastopolitiikan ja luonnonsuojelun risteyskohtaan.
Vihreiden kannattaa nykyhallituksen tavoin vaatia kaivosyhtiöiltä enemmän ja asettaa tiukempia ehtoja niiden toiminnalle. Mutta toisinaan, ainakin puolueena, meidän on löydettävä myös niitä kaivoksia, joiden perustamisen voimme hyväksyä. Kaikkea emme voi vastustaa, niin pitkään kuin haluamme ajaa sähköautoilla, junilla ja sähköpyörillä tai kirjoittaa kiistakirjoituksia läppärillä internettiin. Miltä näyttäisi kaivos, jota Vihreä liike voisi kannattaa?
