Hallitusvastuu oli alun loppu – uusi teos kokoaa vihreiden kehityksen 1990-luvulla

Jenni Karimäen uutuusteos jatkaa siitä mihin Sari Aallon aiempi teos jäi. Se kokoaa yhteen Vihreän liiton kehityksen 1990-luvulla ja kuvailee myös, miten puolue on tuosta ajasta kehittynyt.

11.11.2022 | Arvostelu

Heidi Hautala ja Ilppo Kettunen. Kuva: JOKA Journalistinen kuva-arkisto

Vihreillä on käynyt hyvin, jos tarkastelemme puolueen historian kirjoitusta. Jenni Karimäen kirjan ilmestyessä vihreiden historiankirjoitus ulottuu jo vuosituhannen vaihteeseen, kun esimerkiksi sosiaalidemokraatit ovat saaneet tehtyä historiaansa vasta vuoteen 1952 mennessä.

Tanja Remes ja Jemina Sohlsten toimittivat vuonna 2007 ilmestyneen antologian Edellä! Vihreä liitto 20 – vuotta. Teos koostuu kymmenestä tieteellisestä artikkelista. Vuonna 2018 ilmestyi historioitsija Sari Aallon monografi Vaihtoehtopuolue – Vihreän liikkeen tie puolueeksi, se ulottui hetkiin, kun Vihreä liitto merkittiin puoluerekisteriin. Jenni Karimäen tutkimus aloittaa siitä, mihin Sari Aallon tutkimus loppui eli se kertoo vihreiden 1990-luvun seikkailuista.

1990-luvun alkaessa vihreät olivat vasta  muuttumassa puolueeksi. Puoluetta rasittivat monenlaiset kasvukivut, joiden yhtenä syynä oli 1980-luvulla vallinnut puoluevastainen ilmapiiri.

Vuonna 1987 päätettiin liittomuotoisen Vihreän liiton perustamisesta ja vajaat vuotta myöhemmin päätettiin nimien keruusta puoluerekisteriin pyrkimiseksi. Päätös tehtiin jonkinlaisen paineen alla, puolueen ekologinen oppositio oli jo keräämässä nimiä puolueeksi rekisteröitymistä varten. Tuolloin kansanedustaja Pekka Haavisto esitti, että vihreiden on pikaisesti aloitettava nimien keruu, ennen kuin kuka tahansa taavituppurainen rysänperältä ehtii ensin.

Kipuilu jatkui 1990-luvun alkuun, kun uskottiin puolueeksi organisoitumisen lopettavan vapaan epähierarkkisen toiminnan, jonka katsottiin olevan liikkeelle ominaista.  Tästäkin huolimatta omaksuttiin normaalille puolueelle tyypilliset organisaatiot varsin pian. Vuosikymmen alussa hyväksyttiin erittäin laaja puolueen periaateohjelma, vaikka yhteistä ohjelmaa vastustettiin vain hieman yli viisi vuotta aiemmin. Puolueelle tehtiin myös samanlainen kolmiportainen organisaatio paikallis-, piiri- ja keskusjärjestöineen kuin muillekin Suomen puolueella oli.

Hallitusvastuu alun loppu

Hallitukseen menosta keskusteltiin vuonna 1991, jolloin myös osallistuttiin hallitusneuvotteluihin. Tuolloin vihreät tosin jäivät oppositioon, mutta seuraavalla vaalikaudella osallistuivat Paavo Lipposen sateenkaarihallitukseen.

Jenni Karimäki on osuvasti otsikoinut tämän vaiheen alkamisen: ”Hallitusvastuu oli alun loppu”. Tätä edeltävät vaiheet Karimäki on nimennyt Viestistä välineeksi, jolloin yhteisen valtakunnallisen organisaation perustamista perusteltiin, että puolue on vain väline, ei itsetarkoitus.

Vihreän ideologian kehitystä on kirjassa kuvattu Protestista pragmatismiin. Tuolloin vihreiden aatteellinen tie vei luonnosta ja yhteisöstä yksilöön ja järjestelmän osaksi. Saksasta tuttu jako yhteiskunnallisiin ja ekologisiin vihreisiin – tai fundamentalismista pragmatismiin toteutui myös Suomessa.

 Alun vihreät suhtautuvat talouskasvuun kielteisesti, mutta 1990-luvun aate hyväksyi kestävän kehityksen. Tuolloin kartoitettiin myös sitä, mihin puolue sijoittuu perinteisellä tulonjakoa mittaavalla puoluekartalla.  Puolueen luottamuselimissä keskeisesti toiminut politiikan tutkija Jukka Kanerva julisti, että vihreät ovat tämän päivän sosiaalidemokraatteja. Osmo Soininvaara halusi määritellä vihreät vasemmistoporvareiksi ja sijoittaa poliittisen kentän keskustaan.

Karimäki tulkitsee, että vihreät muistuttivat tuolloin kannattajaprofiililtaan maailmansotien välistä Edistyspuoluetta ja Nuorliberaaleja. Tosin analogian tekeminen jo edesmenneeseen puolueeseen ontuu. Edistyspuolue eli aivan erilaisten ristiriitaulottuvuuksien provosoimana kuin vihreät. Edistyspuolueen ideana oli toisaalta liberaalien aatteiden esiintuonti ja toisaalta kansakunnan eheyttäminen, se oli oikeiston ja vasemmiston välissä toimiva tasapainottava voima.

Lisää näkökulmia

Vihreiden näkökulma ja lähtökohta politiikkaan on ekologinen kriisi, jonka poliittista ulottuvuutta Karimäen kirjassa ei ole mainittu. Nykypäivän politologit puhuvat puolueita määritellessään GAL–TAN-janasta, jossa GAL (green alternative libertarian) merkitsee vihreyttä, vaihtoehtoisuutta ja vapaamielisyyttä ja TAN (traditional authotarism nationalism) perinteisyyttä, autoritäärisyyttä ja kansallismielisyyttä.

Karimäki kirjoittaa myös yksilökeskeisyydestä ja yhteisöllisyydestä pinnallisesti. Ruotsalainen politiikan tutkija Michele Micheletti on jakanut yhteisöllisyyden (kollektivismin) kollektiiviseen ja individualistiseen kollektivismiin. Kollektiivisessa kollektivismissa yhteisö, kuten kansakunta tai luokka, on ennalta määrätty, sen sijaan individualistisessa kollektivismissa yksilö samaistuu haluamaan yhteisöön. Tämän jaon ulkopuolella jää yksilön ainutkertaisuutta korostava individualismi.

Nämä jaot olisivat rikastuttaneet Karimäen analyysiä. Olisi myös mielenkiintoista lukea pohdintaa ruohonjuuridemokratian merkityksestä vihreille ja sen toteutumista puolueen organisoituessa jykevämmin.

Protestista puolueeksi kirjan luettuaan huomaa, miten erilainen puolue Vihreä liitto oli 1990-luvulla, kuin se on nykyisin. Viime vuosituhannen viime vuosikymmen jäsenmäärä oli vain noin tuhat, nykyisin moninkertainen. Puolue oli monenlaisten ideologisten ja strategisten kamppailun areenana. Nykyisin puolueessa ei ole näkyviä ekologien ja yhteiskunnallisten vihreiden fraktioita eikä kukaan enää kyseenalaista Euroopan Unioniin kuulumista.

Jenni Karimäen tutkimuksen lähteenä ovat olleet pöytäkirjat, lehtiartikkelit, kansanedustajien muistitietoarkisto sekä neljän vihreiden 1990-luvun puheenjohtajan haastattelut. Tutkija on hienosti verrannut Suomen vihreiden kehitystä muista eurooppalaisista vihreistä puolueista tehtyihin tutkimuksiin. Protestista puolueeksi -kirja on hyvin ja vetävästi kirjoitettu. Vihreät voivat olla onnellisia, kun laadukasta historiaa on kirjoitettu näin pitkään.

Jenni Karimäki: Protestista puolueeksi — Vihreiden vakiintuminen vaihtoehdosta vallankahvaan 1990-luvulla. Vastapaino, 2022.

Rauli Mickelsson
Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja dosentti.

11.11.2022 14:23

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

0 kommenttia

Lähetä kommentti

Kuuntele Verden podcastia!

Hautala & Hassi: Halki, poikki ja pinoon

Kuuntele Verden podcastia: Hautala & Hassi: Halki, poikki ja pinoon