Millaisiin ohjelmiin Yle saa käyttää rahaa?

Sananvapaus, median vapaus, luotettavat tiedotusvälineet ja medialukutaito ovat osa Suomea. Erityisesti viime vuosien kriisiaikoina ja erilaisen disinformaation levitessä nämä ovat tärkeitä asioita demokratiassa ja oikeusvaltiossa.

Parinkymmenen vuoden ajan mediatalot ovat meillä ja muualla eläneet uudenlaisessa markkinatilanteessa. Internet on muuttanut toiminnan rajoja: printtimedia tekee myös podcasteja ja videoita, perinteiset radio- ja tv-toimijat tuovat myös verkkosivuille luettavaa.

Jos ennen tiedonvälityksen porttia vahtivat printti, radio ja tv niin nyt portista pääsee läpi amerikkalaisten FAMGA-jättien kautta – Facebook, Apple, Microsoft, Google ja Amazon. Sinne valuvat myös mainoseurot.

Niukat mainostulot ja kuluttajien muuttuneet käyttötottumukset ovat ajaneet perinteisen media ahtaalle.

Tähän kurimukseen ajautui myös 2012 startannut AlfaTV, jonka katsojaosuus oli viime vuonna noin prosentti. Television teko ei ole halpaa eikä mainostajien houkuttelu helppoa. Printtimediassa – joka toki toimii myös digitaalisesti – on nähty merkittävä keskittyminen muutaman suuren, kuten Sanoma Oy:n leiriin.

Suomessa kaupalliset mediayhtiöt eivät voi mitään kansainvälisten jättien voimalle, joten viholliseksi on nostettu huomattavasti pienempi kohde eli Yle.  Ylen toiminnasta kanneltiin Euroopan komissiolle vuonna 2017, koska yleisradioyhtiön tekstimuotoisia verkkosisältöjä pidettiin EU:n valtiontukisääntelyn vastaisina. Yleisradiolakia muutettiin niin, että Ylen julkaiseman tekstimuotoisen sisällön täytyy jatkossa muun muassa tukea pääosin liikkuvaa kuvaa tai ääntä sisältäviä julkaisuja.

Suomalaisten kaupallisten radioiden kattojärjestö RadioMedia ry puolestaan pyysi ennakkoarviointeja Ylen äänisisältöjen vaikutuksesta kaupallisten radioiden toimintaedellytyksiin. Ylen hallintoneuvosto ilmoitti päätöksessään eilen, 13.12., että äänisisällöt Yle Areenassa tai muissa yhtiön internetpalveluissa ovat olennainen osa Ylen julkisen palvelun tehtävän toteuttamista. Päätöksen mukaan äänisisältöjen vaikutus alan kilpailu- ja markkinatilanteeseen ovat vähäisiä suhteessa niiden arvoon kansalaisille.

Merkittäviä radiotoimijoita ovat Ylen lisäksi muun muassa saksalaisomisteinen Bauer Media Oy ja Sanoma Oy.

Miten paljon leikataan?

Viime viikkoina on alettu puhua julkisten menojen leikkaustarpeesta ensi vuonna. Oppositiopoliitikot ovat keksineet, että Ylen yli 500 miljoonan euron budjetti on oivallinen säästökohde.

Kokoomus on esittänyt 125 miljoonan, perussuomalaiset 140 miljoonan ja AlfaTV:ssä rahojaan menettäneen LiikeNytin Hjallis Harkimo 150 miljoonan euron leikkauksia Ylen toimintaan. Keskustalaisetkin ovat Evan kyselyn mukaan tyytymättömiä Ylen toimintaan.

Ison talon budjetissa on varmasti myös leikkausvaraa, mutta mikä sopisi kohteeksi? Yksi inhoaa urheilua, toinen viihdeohjelmia ja nuorten ohjelmatkin pitäisi lopettaa.

Ylen tarjonta on niin laajaa, että inhokkeja on jokaiselle. Elämäni biisi on jollekin inhokki, toinen pitää sitä parhaana musiikkiformaattina. Yksi inhoaa urheilua, toinen ei muuta katsoisikaan. Perussuomalaiset on näreissään Svenska Ylestä ja nuoriso-ohjelmista.

Pillupäiväkirjat on mainittu niin monesti, että voi unohtua, että se on neljä jaksoa ja yhteensä 34 minuuttia kestänyt radio-ohjelma vuodelta 2019. Viimeinen jakso on nimeltään Antakaa meidän olla.

Pikku kakkonen, jumalanpalvelukset, alueuutislähetykset, Eränkävijät? Avara luonto? RSO? Linnan juhlat? Lauantain toivotut? Kansanradio? You name it – ja sille löytyy oma vannoutunut seuraajakuntansa ja omat pilkkaajat.

Eri ohjelmia käytetään leimakirveenä, jolla perustellaan leikkaustarpeita. Kokoomus haluaa leikkauksia, koska kaupallinen media on sydäntä lähellä ja julkisesta on hyvä leikata. Perussuomalaisille kyseessä on selkeä ideologinen ristiretki, ja tällä retkellä puolue on ollut jo vuosia. Puolue yhdistää Ylen samaan kasaan maahanmuuton ja Ilmastorahaston kanssa – jyrkkä ei kaikelle tuollaiselle hapatukselle ja vastenmieliselle vihervasemmistolaiselle touhulle.

Keskustan kritiikki on hieman yllättävää, onhan Ylellä laaja alueverkosto. Mutta joku siis silti hiertää.

Urheilun hinnasta pitää puhua

Yle on julkista palvelua, jolle on määritelty tehtäviä ja vastuita muun muassa kriisiviestinnästä. Yle pyrkii tarjoamaan ohjelmia kaikenikäisille, eikä yksittäinen ohjelma siis mitenkään voi miellyttää kaikkia.  Ohjelmia on hyvin erilaisille ja pienillekin kohderyhmille, joita kaupallinen media ei yleensä palvele.

Ylen taloudenpidosta saa ja pitää puhua. Yleisradion 45 sivun vuosikertomus vuodelta 2021 kertoo monta yksityiskohtaa yhtiön taloudesta. Esimerkiksi 3 300 työntekijän joukosta kolmannes, 1012, on kiinni uutis- ja ajankohtaistoiminnassa, 420 henkeä Svenska Ylessä ja urheilu- ja tapahtumatoiminnassa 457 henkeä.  500 miljoonan budjetista liki puolet eli 235 miljoonaa euroa kului henkilöstökuluihin.

Yle voisi kuitenkin kertoa tarkemmin, mitä mikäkin kokonaisuus maksaa. Yksittäisiä ohjelmia ei kannata hinnoitella, mutta mitä maksavat kaikkineen ulkomaiset sarjat tai lasten ohjelmat tai laaja Oppiminen-sisältö?

Ennen kuin aletaan vilautella juustohöylää, Ylen pitää myös avata yksi suuri menoerä eli suurten urheilutapahtumien televisiointisopimusten hinta. Miksei jalkapallokisojen loppusummaa kerrota?

Mistä tahansa toiminnasta voidaan aina jotenkin nipistää ja tehostaa. Meillä ei kuitenkaan ole varaa näinä aikoina horjuttaa luottamusta keskeiseen mediatoimintaan, joka raportoi kriiseistä ympäri maailman ja avaa niitä suomalaisille katsojille ymmärrettävästi. Ylen uutiskone on tällä vuosikymmenellä jälleen osoittanut voimansa.

Myös hätkähdyttävät nuorten ohjelmat puolustavat paikkaansa, sillä ne tuovat nuoria Ylen seuraajiksi ja siten myös uutis- ja asiaohjelmien pariin.

Kieli- ja kulttuuripolitiikka on pienessä maassa myös syytä olla esillä. Yle tarjoaa maassa käytettävillä kielillä – suomeksi, ruotsiksi ja vähän myös muun muassa saameksi – paitsi uutisia, myös keskusteluohjelmia ja kulttuuria ja Elävä arkisto on koko Suomen muisti.