Polarisoitumisen laineet ovat saavuttaneet vaalit, eikä horisontissa näy seesteinen vastaranta

Ollos tervehditty, uuden aikakauden ensimmäinen päivä!

Tätä kirjoittaessani vaalien tuloksesta ei ole mitään tietoa ennakkoäänestysprosenttia lukuun ottamatta. Kaikki on auki, paitsi menneisyys.

Viimeinen vaaliliivikonloppu on kuin välitila, jossa vallitsee Schrödingerin kiirastuli: tulevaisuus on sekä utopistinen että dystopinen, vaalikampanjat ovat samaan aikaan onnistuneita ja epäonnistuneita.

Tosin uskallan väittää, että suurin osa kampanjoista on ollut onnistuneita, siitä antaa osviittaa edellisiä eduskuntavaaleja korkeampi ennakkoäänestysprosentti. On kuitenkin vaikeaa arvioida, mikä lopullinen äänestysprosentti on.

Vaalirauha on yhteinen sopimus, jota rikotaan paikallisesti

Kuten kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa, myös vaaleissa toimintaa ohjaa ns. herrasmiessopimukset eli yhdessä sovitut säännöt, joita noudatetaan yhteisestä päätöksestä ja kunnioituksesta muihin. Ehkä selkein herrasmiessopimus on vaalirauha, joka käytännössä tarkoittaa kampanjointikieltoa vaalisunnuntaina keskiyöstä lähtien.

Kampanjoinnin siirtyminen entistä vahvemmin sosiaaliseen mediaan on tosin muuttanut vaalirauhaa siten, että kampanjointikielto koskettaa entistä spesifimmin vain fyysistä kampanjointia eli flaikuttamista, vaalitilaisuuksia ja niin edespäin.

Vaalirauhalla on pitkät perinteet, ja näihin vaaleihin vetoomuksen vaalirauhan puolesta allekirjoittivat kaikkien eduskuntapuolueiden puoluesihteerit VKK:ta lukuun ottamatta. Poikkeuksia kuitenkin löytyy, ja se herättää huomiota. Jotkut ehdokkaat jakavat makkaraa yökerhon edessä koko yön, jotkut pitävät vaalitilaisuuksia. Joidenkin puolueiden paikallisyhdistykset tarjoavat autokyytejä äänestyspisteille. Vaikka se ei ole suoranaisesti vaalilain rikkomista, ei se ole lain hengen mukaistakaan.

Sunnuntaina äänestetään ja jännitetään, ei kampanjoida. Jos yhteisesti sovituista pelisäännöistä ei pidetä kiinni kampanjoinnissa, miten äänestäjä voi luottaa, että niistä pidettäisiin kiinni varsinaisessa kansanedustajan työssä?

Sinä vastaan minä, te vastaan me vastaan he

Kskustelukulttuurin polarisoituminen näyttää saavuttaneen myös vaalit. Kulttuuri vaalien ympärillä on muuttumassa, eikä suunta näytä lupaavalta. Läpi vaalikevään on kentältä kuulunut uutisia, miten ehdokkaat ovat kohdanneet häirintää sekä sosiaalisessa mediassa että fyysisessä kampanjoinnissa.

Pidän yleisesti hyvänä, että kukaan ei kampanjoi yksin. Sen sijaan en pidä hyvänä, että ehdokkaat eivät uskalla pitää puoluetunnuksia esillä väkivallan pelon takia. Häirintää ovat kohdanneet erityisesti näkyvästi vähemmistöihin kuuluvat ehdokkaat puolueeseen katsomatta.

Mitä meidän yhteiskunnalle onkaan tapahtunut, että aivan vaalikevään loppusuoralla puolueiden ehdokkaita joutuu fyysisen väkivallan kohteeksi vain ja ainoastaan siksi, että he ovat poliittisesti aktiivisia, yleensä myös vähemmistötaustaisia?

Näissä vaaleissa ehdokkaiden tienvarsimainoksia on tarkoituksellisesti rikottu ja viskelty metsään. Puolueiden ehdokasjulisteita on revitty, töhritty ja jopa poltettu. Ehdokkaita on solvattu, haukuttu, uhattu väkivallalla ja jopa tappamisella. Erään pirkanmaalaisen ehdokkaan beachflagin päälle usutettiin koira pissaamaan, eräs turkulainen ehdokas joutui kokemaan hyvin vihaista, rasistisin slurrein sävytettyä uhkailua.

Pienpuoluetentissä uusfasistinen puolue puhui ilman keskeyttämistä ja sensuuria muiden kuin valkoisten “kanta”suomalaisen sulkemisesta terveydenhuollon ulkopuolelle. Samainen puolue pyrkii perustamaan Suomeen muun muassa etnistä rekisteriä Suomessa asuvista sekä peruuttamaan kaikki 90-luvun jälkeen myönnetyt oleskeluluvat. Minun kaltaiset toisen polven maahanmuuttajat sekä muut he haluavat lähettää kokonaan pois Suomesta.

Yhteisörauha on järkkynyt. Se on tänä keväänä tullut harvinaisen selväksi. Huoli retoriikan koventumisesta ei kuitenkaan muutu teoiksi, vaan huutelijoiden oletetaan olevan pelkkiä huutelijoita. 

Välillä tuntuu, että ihmiset tarvitsevat muistutuksen siitä, etteivät Hitlerin natsitkaan nousseet valtaan yhdessä yössä puhtaalla kansanmurhalla fantasioiden. Päin vastoin, natsipuolue kasvoi vaali vaaleilta, kunnes olikin yhtäkkiä suurin puolue. Retoriikka luonnollisesti koventui vuosi vuodelta, mutta ei silloinkaan heitä otettu tosissaan kuin vasta siinä kohtaa, kun paska oli niin sanotusti osunut tuulettimeen.

Vihaa ei voi lakaista maton alle loputtomiin.

Mutta ei häirintää pääse eduskunnassakaan pakoon. Esimerkiksi Suldaan Said Ahmed (vas.) on kertonut pitkin kansanedustajatyönsä saamistaan vihakirjeistä. Hänelle on postitettu muun muassa hirttosilmukka, aivan kuten demarien kansanedustaja Hussein al-Taeellekin.

Puolisentoista viikkoa sitten Said Ahmed kertoi Twitterissä, että hänelle on jälleen kerran lähetetty uhkaavaksi arvioitua postia, joka piti toimittaa poliisin tutkittavaksi.

En haluaisi keskittyä negatiivisiin asioihin, haluaisin olla optimisti. On vain lähes mahdotonta löytää väen vängällä hopeareunuksia asioista, sillä reunukset on jo ehditty irrottaa niin taitavasti pala palalta, ettei niiden olemassaoloa edes muisteta.

Loppukaneettina todettakoon, että kadehdin teitä lukijoita. Te tiedätte jo, miten käy. Minä kärvistelen vielä tunteja ja elättelen toivoa, että tämä maa menisi eteenpäin. Mitä hyötyä onkaan olla maailman onnellisin maa, kun toisten onnea pyritään estämään kaikin mahdollisin keinoin?