Ylimielisyydestä ja vasemmistolaisuudesta – oikeistovihreän näkemys vihreiden vaalitappioon

Eduskuntavaalit eivät ratkenneet täsmällisiin asiakysymyksiin. Kyse oli mielikuvista ja asenteista. Kokoomus ei voittanut vaaleja konkreettisilla toimenpide-ehdotuksilla, vaan mielikuvalla, että laittavat talouden kuntoon. He viestivät asennetta: talouden tasapaino on heille asia, josta ovat valmiit maksamaan – vaikka välttelivät konkretiaa missä se näkyy.

Vastaavasti meillä vihreillä oli yritystä sanoa: puhdas luonto on meille asia, josta olemme valmiit maksamaan. Tämän on aina oltava osa vihreiden ydinviestiä. Silloinkin, kun ympäristöasiat ihmisten arkihuolien paineessa hautautuvat prioriteettilistan hännille.

Osa tappiosta selittyykin asenneilmapiirin muutoksella, jolle emme voi mitään, koska vihreydestämme emme toki halua luopua.

Pääministeripeli ja talouspoliittinen haluttomuus

Pääministeripeli ja Sanna Marinin suosio selittävät osan tappiosta, mutta tiettyyn rajaan saakka. Miksi puolueen kannatus ylipäätään oli niin alhaisella tasolla, vaikka meillä oli hallituksessa vaikutusvaltaa enemmän kuin koskaan ennen ja neljä vuotta mahdollisuutta tehdä vihreää politiikkaa?

Jos toiminnassamme kaikki olisi mennyt nappiin, Maria Ohisalo olisi ollut pääministeripelin keskeinen peluri.

Tullaan niihin isoihin ongelmiin, joita eri puolilla on ehditty toistella jo pitkään ennen vaaleja: mielikuva vihreistä on ollut ylimielinen ja talousasioissa aivan liian vasemmalla.

Tämä on epämääräistä puhetta, ja moni puolueessa karttaa oikeisto–vasemmisto-jakoja. Tämä kuitenkin on osa ongelmaa – puhe siitä, kuinka ollaan vanhojen oikeisto–vasemmisto-jakojen yläpuolella on osaltaan ruokkinut kuvaa vihreistä ylimielisenä porukkana.

Huolestuttavaa on, että tämä vasemmistoleima ei tule siitä, että vihreiden katsottaisiin kannattavan liian korkeaa veroprosenttia. Se tulee pikemminkin siitä, että meillä ei ole ollut talouskeskusteluun mitään sanottavaa.

Aikanaan vihreitä syytettiin siitä, ettei ole tarjota vaihtoehtoja vastustetuille asioille esimerkiksi energiantuotannossa. ”Sähkö tulee töpselistä” oli tuon ajan pilkkaa asenteestamme, mutta nykyisin se on täysin menettänyt purevuutensa. Vihreiden vuosikymmenten työ tuulivoiman lisäämiseksi osoittautuikin suunnattomaksi pelastukseksi Venäjän hyökkäyksestä alkaneessa energiakriisissä

Vaikka ”sähkö tulee töpselistä” ei enää osu meihin, ”raha tulee seinästä” on Ohisalon kaudella osunut sitäkin paremmin. Olemme ansainneet vasemmistoleimamme – emme sillä, että tekisimme vasemmistolaista talouspolitiikkaa, vaan sillä, ettemme tee minkäänlaista talouspolitiikkaa.

Tästä minulla on omakohtaista kokemusta puolueen ohjelmatyöstä. Talous- ja elinkeinopoliittisessa työryhmässä meillä oli vuosi sitten halua tehdä talouspoliittisia avauksia. Tilannekuva oli, että puolueelta puuttui selkeä näkemys talouden haasteisiin, vaikka oli ilmiselvää, että vaaleissa taloudesta tullaan puhumaan paljon. 

Puoluejohdolta tuli hyvin vahva viesti: teidän tehtävänne ei ole tehdä talouspolitiikkaa. Useampaan kertaan kuulemani argumentti oli, että vihreiden ydinäänesydinäänestäjäkunta ei ole kiinnostunut taloudesta. Sittemmin kävi ilmi, että ei sitä talouspolitiikkaa tehty oikein missään muuallakaan puolueessa.

Vaaliretoriikan valinta vahvisti aseman vasemmistoblokissa

Puolueessa on varmasti käyty vaalitaktista keskustelua viestinnällisestä asemoitumisesta oikeisto–vasemmisto-akselille. Rivijäsenen mielikuvaksi on jäänyt, että ”kannattajakunnan ytimeksi” on katsottu muun muassa feminismiä, kulttuurin tukemista ja vahvaa sosiaaliturvaa tärkeänä pitävät ihmiset, joiden valinnassa talousargumentit eivät paina.

Pelkona on ollut, että nämä ihmiset siirtyvät vasemmiston äänestäjiksi, jos vihreät on ”liian oikealla”. Vaaliretoriikan kärki on siten ollut lähes identtinen SDP:n ja vasemmiston kanssa: äänestäkää meitä tai kokoomus leikkaa näistä teille tärkeistä asioista.

Olen itse ylpeästi oikeistovihreä – talouspoliittisilta näkemyksiltäni lähempänä kokoomusta kuin SDP:tä. Näihin keskusteluihin törmätessäni olen ihmetellyt, miksi olemme nähneet olennaisemmaksi kilpailla vasemmiston äänistä kuin kokoomuksen, jolle gallupit lupasivat kolme kertaa suurempaa kannatusta.

Vaalitulos sinänsä validoi tämän argumentin. Silti olen vasta vaalien jälkeen oivaltanut, että tämän linjan argumentti on kuitenkin ihan toissijainen.

Vihreämpi vasemmisto ei ole uhka

Se argumentti, joka puolueessa olisi pitänyt nähdä, piilee luontojärjestöjen ahkerasti jakamassa kyselytuloksissa, joiden mukaan vihreät ja vasemmisto ovat luontokadon torjunnan edistämisessä lähes rinnakkain.

Mielikuvien tasolla Li Anderssonin vasemmisto on ollut luonnon ja ympäristön puolustajana lähes yhtä vahva kuin vihreät. Vihreiden ehkä suurin virhe oli tämän tosiasian näkeminen uhkana eikä mahdollisuutena.

Vasemmisto on ollut vihreiden luotettavin kumppani luonnon puolustajana. Siitä tulisi antaa kiitosta. Talouspolitiikasta voidaan olla eri mieltä, mutta silti luottaa, että vasemmisto ei ole se joka lipsuu ilmastotavoitteista tai salli luonnon pilaamista.

Jos vihreiden ”oikeistolaisemman” talouspolitiikan vuoksi meiltä vuotaisi äänestäjiä vasemmistoon, ne päätyvät kuitenkin puolueeseen, joka tukee meitä sitten, kun taas väännetään kaivoslaista tai ennallistamisesta. Se tappio pitää vain hyväksyä ja koittaa kuitata se isommalla määrällä äänestäjiä oikealta.

Luontoa puolustava politiikka on se tavoite – ei oman valtamme maksimointi.

Jos puhtaasti luonnon kannalta katsoo, parempi olisi olla kaksi luontopuoluetta, joiden talouspolitiikka eroaa. Mitään hyötyä ei seuraa, jos vihreät tunkee vasemmiston tontille asenteella ”ette oikeasti ole yhtä hyviä luonnonsuojelijoita”.

Tätä argumenttia voisi kylläkin suunnata kokoomukseen päin, jos vihreiden talouspolitiikka ei tekisi yritystä tyhjäksi. Jos seurauksena olisi, että kokoomuskin parantaisi luontoasioissa yhtä paljon kuin vasemmisto on tehnyt, niin olisi syytä onnitella itseämme. Luontoa puolustava politiikka on se tavoite – ei oman valtamme maksimointi.

Talouspoliittiselle uskottavuudelle olisi perusteet – toimet vain puuttuvat

Äänestäjän henkilökohtaista taloutta mahdollisesti kirpaisevista asioista ei haluttu täsmällisemmin vaalikentillä puhua. Ei kokoomuskaan niin tehnyt, vaikka lupasivat tasapainottaa talouden.

Erona on kuitenkin, että heidän ei tarvinnut. Kokoomus on luonut itsestään mielikuvan kipeisiinkin ratkaisuihin pystyvänä toimijana, ja tämä vain vahvistuu aina, kun vasemmistopuolueet huutavat: ”Te aiotte leikata sosiaaliturvasta ja koulutuksesta!”

Vihreillä tällaista taloususkottavuutta ei ole. Puheenjohtajamme julkikuvassa on pistänyt silmään, että käytännössä kaikki hänen juhlimansta voitot ovat muotoa ”saatiin käytettyä lisää rahaa”. Vihreät profiloituvat puolueena, joka puolustaa rahankäyttöä – toki hyviin asioihin: luonnonsuojeluun, kulttuuriin, mielenterveyteen ja köyhyyden poistamiseen. Kuitenkin, kun joku kysyy, että millä tämä kaikki maksetaan, vihreillä ei ole mitään sanottavaa.

Kun joku kysyy, että millä tämä kaikki maksetaan, vihreillä ei ole mitään sanottavaa.

Tämä on suurta haaskausta. Puolueen sisältä löytyy paljonkin osaamista erilaisista markkinatalouden ratkaisuista, joissa haluttuja poliittisia tavoitteita edistetään mahdollisimman kustannustehokkaasti. Vihreitä jopa sanotaan ekonomistien suosikkipuolueeksi, mutta valtaosaa äänestäjistä tämä mielikuva ei koskaan tavoita.

Talous on väline eri intressien yhteensovitteluun

Talouspuheen puute on vahvasti yhteydessä myös toiseen asiaan, mistä vihreitä syytetään: liikaan ideologisuuteen, vastakkainasetteluihin, poliittisen vastapuolen tai tavallisen ihmisen syyllistämiseen. Jatkossakin vihreiden tulee olla ylpeästi feministejä. Rakenteellisista eriarvoisuuksista tulee puhua, mutta viestiä on syytä pyrkiä muotoilemaan lempeämmin, jossa sitä ei tulkita ihmisten syyttelyksi.

Huolta on syytä kantaa taipumuksesta esittää asiat mustavalkoisina. Politiikassa useimmiten on kyse moniulotteisista asioista, joihin liittyy erilaisia intressejä ilman, että niistä tarvitsee leimata toisia hyviksi ja toisia pahoiksi.

Talous on tyypillisesti väline, jolla näitä erilaisia intressejä sovitellaan yhteen. Se on hyvä väline, koska tämä voidaan tehdä ilman poliittiseen vastapuoleen liittyvää moraaliarvostelmaa. Niukkojen resurssien jakamisessa on mahdollista tunnustaa vastapuolten intressit positiivisiksi, vaikka itse haluaa käyttää samat resurssit toisin.

Viestinnällä vahvistettu mustavalkoisuuden ja ylimielisyyden mielikuvaa

Vihreät eivät ole ainoastaan rahanjakopuolue, vaan puolueellinen sen suhteen, kuka toimistamme saa höytyä. Hyvä esimerkki on puolueen kipuilu Sörnäistentunnelin rakentamispäätöksen kanssa. Tuolloin vihreät näyttäytyivät kyvyttöminä myöntämään, että hankkeesta olisi hyötyä joillekin, mutta hinta vain sen verran korkea, että rahat tulisi käyttää muuhun. Ei voi ihmetellä, miksei vihreät tavoita äänestäjien luottamusta, jos puolueelle on liian vaikea sanoa ääneen, että myös vastapuolella on intressinsä, joilla on myös merkitystä.  

Taipumus mustavalkoistaa asioita ei valitettavasti rajoitu talousargumentaation puutteeseen.

Esimerkkinä voi käyttää Saimaan verkkokalastuksen käsittelyä viime syksynä. Eduskunta äänesti asiasta, melkein kaikki muut oli eri mieltä. Vihreiden viestintä päätti luoda asiasta meemejä, joissa annetaan ymmärtää kaikkien eri tavalla äänestäneiden vihaavan saimaannorppia.

Tämä ei ollut kannanotto sen puolesta, ettei Saimaan verkkokalastusta voisi kieltää. Se oli kannanotto eri mieltä olevien kunnioittamisen puolesta. Kuva vihreistä ylimielisinä rakentuu juuri tällaisista asioista. Voimme tunnustaa vastustajiemme puolustamien kantojen hyvät puolet ja arvostaa heidän motiivejaan, vaikka itse katsoisimme toiset tekijät painavammiksi.

Kaiken kaikkiaan, toivon että tämä tappion hetki osataan puolueessa hyödyntää itsetutkiskelun ja koko toimintakulttuuria koskevan uudistumisen käyttövoimana. Uusia vaaleja tulee. Meillä on tärkeä tehtävä puolustaa luontoa, ilmastoa ja tasa-arvoista yhteiskuntaa. Tehdään se paremmin ja ansaitaan äänestäjien luottamus.