Hallituspohja ei ratkea puolueiden vastauksista

Petteri Orpon puolueille lähettämiä kysymyksiä on luettu bestsellerinä politiikkaa seuraavissa piireissä. On tullut selväksi, että kysymykset on muotoiltu mittatilauksena perussuomalaisille. Kokoomusta ja perussuomalaisia erottavat asiat on esitetty niin, että ne eivät estä jatkokeskusteluja. Siitä on sitten tehty se johtopäätös, että oikeistohallitus olisi Orpon tavoitteena.

Mutta eivät ne kysymykset sulje suoraan muitakaan puolueita pois. 

Demarien ja kokoomuksen erot korostuvat valtiontaloudessa tai oikeastaan keskittyvät siihen. Huomionarvoista on, että kokoomuksen puheissa nyt kuuluu entistä enemmän sopeuttaminen ja vähemmän leikkaaminen. Myös luottamus kasvun vaikutukseen näyttää kasvavan. Kokoomus siis ei halua karkottaa myöskään demareita neuvottelupöydästä. Eikä sen tietysti kannatakaan, silloinhan perussuomalaiset pääsisivät sanelemaan ehdot, joilla Orpo nousee pääministeriksi.

Pelisilmä ja hermot koetuksella

Hallitusneuvotteluissa koetellaan kahden ihmisen pelisilmää ja hermoja, Orpon ja Anna-Maja Henrikssonin. Orpon intressissä on, että RKP ei voisi luottaa siihen, että oikeistohallitusta ei synny ilman sitä. RKP:n taas täytyy tietää, onko se todella vaa’ankielenä oikeistohallitusta muodostettaessa, jolloin se voisi valita itselleen mieluisamman sinipunan.

Jokerikortti on tietysti keskusta, jonka hallituksen muodostaja haluaisi jos ei hallitukseen niin ainakin pelikortikseen. Näin siitäkin huolimatta, että olemme saaneet seurata, millainen kannatuskriisistään kärsivä keskusta oli hallituskumppanina, vaikka sai lähes kaikessa tahtonsa periksi ja sai rikkoa sopimuksia ja periaatteita ilman seurauksia. Mutta oikeistohallitus tarvitsee joko keskustan tai RKP:n.

On luonnollista, että Riikka Purra kaipaa kovasti keskustaa hallitukseen juuri siitä syystä, että ilman sitä voi oikeistohallitus jäädä muodostumatta. Toinen syy on, että oppositiossa keskusta pystyisi paremmin houkuttelemaan takaisin perussuomalaisille menettämiään äänestäjiä.

Tilanne hallitusta muodostettaessa on sikäli uusi, että hallituksen muodostajalla on yleensä ennen ollut valinnanvaraa siinä, millaisen hallituksen haluaa. Nyt oikeistohallitus voi jäädä kiinni RKP:stä ja sinipuna puolestaan vihreistä.

Tämä siis olettaen, että keskusta todella jää oppositioon. Mutta siitähän ei kukaan uskalla olla ihan varma. Peli olisi huomattavasti helpompi, jos muut puoluejohtajat voisivat luottaa Annika Saarikon oppositiovakuutuksiin – tai on ehkä väärin puhua vain Saarikosta. Keskustan eduskuntaryhmä käveli jo viime kaudella puheenjohtajansa yli muutaman kerran, mikä on varsikin keskustan historiassa hyvin harvinaista.

Oikeistohallitusta yritetään ensin 

On helppo uskoa niihin tarkkailijoihin, joiden mukaan Orpo aloittaa hallitusneuvottelut perussuomalaisten kanssa. Näin riippumatta siitä, mikä on hänen lopullinen tavoitteensa. Jos päämäärä on sinipuna, Orpon täytyisi mieluiten saada perussuomalaiset kävelemään ulos neuvotteluista. Toiseksi paras vaihtoehto olisi, että perussuomalaiset eivät suostu itse lähtemään, jolloin Orpo joutuisi toteamaan, että yhteistä linjaa ei löytynyt.

Näin hän leikkaisi terävimmän terän siltä yleiseltä mielipiteeltä, jonka mukaan perussuomalaisten kuuluu päästä hallitukseen. Mutta ehkä jopa oleellisempaa on, että hän tyrmäisi perussuomalaisia haikailevan joukon oman puolueensa sisällä. Ei toki kokonaan, koska aina voi sanoa, että Orpo asetti perussuomalaisille liian tiukat ehdot. 

Mutta sinipunaan hänen käytännössä pitäisi saada vihreät mukaan. Tehtävä olisi ehkä vaikea, mutta ei ollenkaan mahdoton. Vihreiden neuvotteluja vielä vetävä Maria Ohisalo varmaan ymmärtää, että ympäristöhallinnon typistäminen ja menojen leikkaaminen voisi hyvin olla niitä asioita, joissa kokoomus ensimmäisenä antaisi perussuomalaisille periksi. Nämä osaisivat ottaa ilon irti monen pahan alkuna ja juurena pitämänsä ympäristöministeriön kurmuttamisesta.

Kenen joukoissa kristillisdemokraatit

Vasemmistoliittoa on nyt vaikea nähdä mukana samassa hallituksessa kokoomuksen kanssa. Tosin se onnistui Lipposen molemmissa ja Kataisen hallituksessa. Vasemmistoliiton jääminen oppositioon voi kyllä hiukan hillitä sekä demarien että vihreiden hallitushaluja. Tuskin kuitenkaan ratkaisevasti.

Kristillisdemokraatit ovat hakeutuneet Sari Essayahin johdolla taloudessa, moraalissa ja kaikessa muussakin selvästi kokoomuksen oikealle puolelle. Puolue on valmis miltei mihin tahansa hallituskokoonpanoon. Samassa tilanteessa olevasta RKP:stä puolueen erottaa se, että oikeistohallitus olisi sille selvästi mieluisampi vaihtoehto. 

Sinipunassa kokoomus varmaan haluaisi kd:n tuekseen, mutta oikeistohallituksessa kokoomus löytäisi kristillisdemokraatit pikemmin perussuomalaisten kuin omana tukipuolueenaan EU-, maahanmuutto-, ympäristö-, perhepoliittisissa ja ties missä muissakin kysymyksissä. Oikeistohallitus ei kuitenkaan näytä syntyvän ilman kristillisdemokraatteja

Kokoomuksessa kahta mieltä

Jos Orpo aloittaa neuvottelut oikeistohallituksesta ja pääsee siinä suoraan maaliin, hänellä on selvittelemistä omissa nurkissaan. Kokoomuksessa on paljon sinipunaa haikailevia ja perussuomalaista politiikkaa karsastavia.

Jyrki Katainen onnistui kokoamaan hallituksen vasta kolmannella kierroksella. Ensimmäinen epäonnistui demarien kanssa, sitten yritys porvarihallitukseksi kaatui vihreiden puoluevaltuuskunnassa. Lopulta Katainen kutsui pöytään uudestaan demarit, ja hallituskin syntyi.

Orpolle tuskin käy näin, mutta kritiikki omien joukossa laimenisi, kun voisi sanoa, että kaikkea on yritetty.

Valtaosa puolueista vastaa Orpolle niin, että eivät vastaustensa perusteella putoa jatkosta. Toisaalta ei olla liian valmiita antamaan kaikessa periksi. Kunkin puolueen vastauksissa näiden näkökohtien välinen tasapaino määräytyy sen mukaan, kuinka innokkaita ne ovat menemään hallitukseen ja toisaalta kuinka varmoina ne pitävät ainakin jatkoneuvotteluihin pääsyään.

Vastaukset osa koreografiaa

Kysymykset ja vastaukset ovat osa koreografiaa, mutta ei hallituspohja niiden perusteella määräydy. Ratkaiseva kriteeri on se, minkä pohjan hallituksen muodostaja haluaa. Sen hän sitten yrittää viedä läpi.

Antti Rinne halusi perin vastahankaisen keskustan mukaan ja saikin pitkän venkoilun jälkeen, vaikka kokoomus olisi ollut innokkaampi. Juha Sipilä kertoi pohtineensa, huoliiko hän RKP:tä mukaan hallitukseensa, ja päätti että ei huoli, vaikka RKP:n kaikki vastaukset sinänsä olisivat kelvanneet.

Eivät ne kysymykset ja vastaukset silti toki pelkkää rekvisiittaa ole. Niissä on koottu puolueiden näkemykset, joita sitten hallitusneuvotteluissa sovitellaan yhteen ja joista muokataan hallitusohjelma – niiden kesken, jotka yhdessä hallituksen haluavat muodostaa.

Tilanteeseen pätee vanha sanonta: jos on tahtoa, kyllä keinotkin löytyvät, jos tahtoa ei ole, aina löytyy syy.