Satunnainen kirjastoharhailija löytää aarteita

Kirjat eivät ilmesty yöpöydälleni tai riippumaton viereen missään tolkullisessa järjestyksessä. Tuntuu välillä siltä, että mitä oudomman mutkan kautta teos on päätynyt haltuuni, sitä innokkaammin siihen tartun. Kaikkein kovimman kohtalon ovat usein kokeneet lahjana saadut kirjat: tuntuu ylivoimaisen vaikealta aloittaa tekstiä, jota joku toinen minulle suosittelee lahjan muodossa.

Mitä tästä voisi päätellä?

Lasten juna päätyi siis minulle sattuman kauppaa. Tekijän esikoisteos on käännetty useille kielille ja suomeksi se ilmestyi vuonna 2022. Suosio ei ole ihme, sillä tarina on sekä historiallisesti mielenkiintoinen että suurella lämmöllä kirjoitettu.

Mitä tiesin toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta? Aivan, en juuri mitään. Nyt tiedän ainakin sen, että ehkä jopa 70 000 lasta siirrettiin ”onnellisuuden junilla” köyhästä etelästä Pohjois-Italiaan vuodesta 1946 eteenpäin. Napolin, Sisilian ja Rooman köyhien perheiden tenavat saivat ainakin jonkin aikaa nauttia paremmasta elintasosta – ja osa heistä jäi sille tielleen, kuten Ruotsiin menneet suomalaiset sotalapset.

En paljasta enempää päähenkilön eli Amerigon tarinasta. Arvasit varmaan, että suosittelen. Kesäisen päivän voi huonomminkin viettää. Jos haluat, saat kirjani. En säilö teoksia kirjahyllyihini – muutamaa poikkeusta lukuunottamatta – vaan ilolla laitan ne kiertoon. Jos en muuta keksi, vien kirjastoon kierrätyshyllyyn.

Luen kirjoja tietenkin ympäri vuoden, mutta kieltämättä kesälukemiseen liittyy jotain erityistä. Lapsena luin Hormajärven mökillä kirjoja niin paljon, että olin kesän jälkeen yhtä kalpea kuin ennen kesää. Mökin vintin kirjat tuli luettua moneen kertaan, jos muuta ei ollut tarjolla.

Kun vietin ensimmäistä vauvakesää, lukemiseni otti harppauksen uuteen suuntaan. Ahmin muun muassa Jan Guilloun vauhdikkaita kirjoja, joissa kansainväliset rikollisliigat ja salaliitot, suoraviivainen väkivalta ja sankari Hamiltonin uroteot pitivät vauhtia yllä. Mitä hurjempaa ja oudompaa, sen parempi. Guillou vei ajatukseni jonnekin kauas ja auttoi kestämään kaksosten ensimmäisen kesän. Ja monta seuraavaa.

Dekkarit ovat tulleet jäädäkseen, mutta harva Guilloun tyylin kirja enää innostaa. Rikosten selvittelystä kirjoittaa tenhoavammin, pohtivammin ja rauhallisemmin vaikkapa ranskalainen Fred Vargas. Häneltä on monen vuoden tauon jälkeen tullut taas uusi kirja Sur la dalle. Jos hyvin käy, saan kirjan ystävältä lainaksi kesällä Mustion torpalle ja voin viettää hartaita hetkiä komissario Adamsbergin seurassa.

Vaikka en kerää kirjoja hyllyyni, on kirja minulle edelleen myös fyysinen esine. On isoja tiiliskiviä, kuvitettuja teoksia, rispaantuneita pokkareita, kuluneita klassikkoja. Äänikirjoja en ole edes kokeillut ja interrailillä keväällä yrittämäni e-kirjat eivät puhutelleet, vaikka kulkivatkin kätevästi repussa tabletilla.

Klassikoista vielä erityismaininta: Katrina. Sally Salmisen huimaava kertomus Ahvenanmaalta. En voi ymmärtää, miksi löysin sen vasta pari vuotta sitten, mutta hyvä kun löysin.

Toinen maininta: Tolstoin Sota ja rauha. Välttelin sitä suorastaan vuosikymmeniä, kunnes näin venäläisen tv-sarjan. Uskalsin tarttua Sodan ja rauhan osiin I-IV, kun olin ensin sarjassa päässyt hieman kärryille avainhenkilöistä. Venäläiset nimet ja lukuisat lempinimet ovat nimittäin melkoinen sekasotku.

Ihmeellisiä ovat tiet kirjojen luo.

Mitä seuraavaksi? Kirjastossa odottaa varaukseni, Aki Cederbergin Pyhä Eurooppa. Etukäteen lukemieni arvostelujen mukaan sekin on matkakirja. Reitti kulkee pakanallisia, outoja teitä, etsii pyhyyttä muualtakin kuin kirkon kupolin alta. Luvassa on merkillisiä hetkiä. Siinäpä jotain hyisen kesäkuun alun hetkiin, kun tuli rätisee puuhellassa ja sade hakkaa ikkunaan.

Kesäkirjasto-kysymykset:

1. Kirja, jonka muistan lapsuudesta. Tarzan-kirjat. Uppouduin viidakkoseikkailuihin lapsena aivan täysillä käsittämättä kirjojen tylyä suhtautumista sekä afrikkalaisiin että eläimiin. Huhhuh.
2. Kirja, josta en olisi arvannut pitäväni. Hyeonseo Lee: Seitsemän nimen tyttö: Pakoon Pohjois-Koreasta. Ei mikään kirjallinen aarre, mutta kertakaikkisen mielenkiintoinen kuvaus pohjois-korealaisten elämästä ja pakoreiteistä.
3. Kirja, joka on yhä lukematta. Volter Kilpi: Alastalon salissa. Samaa sarjaa Päätalon kanssa, ei onnistu, ei ole minua varten, ei, ei, ei.
4. Kirja, josta pitäisi tehdä elokuva. Vaikkapa tuosta yllämainitusta Lasten junasta, siinä oli riittävästi kiehtovaa miljöötä ja draamaa.

Verden Kesäkirjasto -juttusarjassa vihreästi ajattelevat jakavat kokemuksiaan lukemisesta ja tarinoiden tarjoamista elämyksistä ja oivalluksista.