Olen kirjastovirkailijoiden kasvattama

Minulla on lukupiirini antama tehtävä: saada kaikki ihmiset lukemaan Kaari Utrion teos Ruusulaakso, jonka mukaan lukupiirimme on myös nimetty. Teos on feministinen klassikko. Se on sekä juonenkäänteissään viihdyttävä että henkilöhahmoiltaan herkullinen yhteiskuntapoliittinen aikalaisromaani, jonka lukee aivan liian nopeasti ja sitten se ei enää jätäkään rauhaan.

Se on ainoa lukemani romaani, josta olen vakavasti harkinnut kirjoittavani fanifiktiota, koska haluan tietää mitä henkilöhahmoille seuraavaksi tapahtuu. Fiktion kirjoittaminen on nimittäin ihanaa juuri siksi, että kirjailija tietää kaiken, koska saa päättää kaiken. Ruusulaaksossa on useita naisia, joille haluaisin kirjoittaa loistavan tulevaisuuden ja useita miehiä, joille haluaisin kirjoittaa vielä kauheamman koston, kuin kirjailija Utrio on keksinyt.

Kaunokirjallisuuden lukemisen hyvä puoli on se, että siinä saa tutustua ihmismielen ja -elämän kaikenlaisiin puoliin ja tuntea ne ihan itse. Ruusulaaksossa naisia kohdellaan todella huonosti. Väkivalta on raakaa, elämänkohtalot kohtuuttomia. Yksi laiton abortti sai minut kuukausien ajan säpsähtelemään öisin hereille, koska se oli niin kammottava. Yksi väkivallalle perso henkilöhahmo askarruttaa minua vieläkin. Edelleen yritän ymmärtää, miksi uljas nainen haluaa tulla kohdelluksi niin huonosti.

Mutta Ruusulaakso sai myös minut tuntemaan tunteita, joille on omassa arjessa varsin vähän sijaa siksi, ettei sitä mielellään päästä alhaisimpia puoliaan pintaan: kostonhimoa ja vahingoniloa. Molempia nautintoja on tarjolla Ruusulaaksossa. Siinä kelvottomat paskiaiset saavat kuulla kunniansa. Tosielämässä niin käy aivan liian harvoin.

Ilman kaunokirjallisuutta en ymmärtäisi ihmistä, enkä itseäni

Kirjallisuuden kautta olen aikoinaan itsekin ymmärtänyt olevani paskiainen. Koko minä- ja ihmiskäsitykseni mullistui luettuani 12-vuotiaana erään Tsehovin novellin, jossa pieni piikatyttö joutuu raatamaan raskaassa fyysisessä työssä aamusta iltaan. Kun yö viimein saa, ei hän vieläkään voi nukkua, sillä hänen on liekutettava huutavan vauvan kehtoa. Piikaparka on lopulta niin väsynyt, että tukehduttaa tyynyllä vauvan. Saadakseen edes hetken nukkua. Luettuani tarinan ymmärsin, että minä en ole murhaajia parempi. Kohtuuttomissa olosuhteissa, äärirajoillani, voisin syyllistyä teoista hirveimpään. Tämä oivallus on ollut keskeinen osa yhteiskunnallista ajatteluani. Kuka tahansa on murhaaja.

Tsehov löytyi vanhempieni kotikirjastosta, Ruusulaakso ihanasta lukupiiristäni, jossa on yhteiskunnallisesti aktiivisia ihmisiä vihreistä ja kokoomuksesta. Useimmat kirjani olen kuitenkin löytänyt kirjastoista. Kirjastojen pakotettu hiljaisuus on aina rauhoittanut minua. Itse asiassa nytkin kirjoitan Oodissa, enkä omalla toimistollani. Kirjojen keskellä on hyvä keskittyä.

Kirjat huokuvat viestiä siitä, että tärkeät asiat ottavat aikansa ja niiden äärelle on asetetuttava, hiljennyttävä, pysähdyttävä.

Kirjat huokuvat viestiä siitä, että tärkeät asiat ottavat aikansa ja niiden äärelle on asetetuttava, hiljennyttävä, pysähdyttävä. On annettava itselleen mahdollisuus uppoutua johonkin niin perinpohjaisesti, että unohtaa itsensä. Unohtaa syödä, myöhästyy siitä minne olikaan menossa. Rakastan sitä, kun aika katoaa kirjan imaistessa sisäänsä.

Kuljen mielelläni hyllyjen väleissä poimien kirjoja mukaani vailla mitään muuta järkeä kuin oma intuitioni. Toki kirjamakuni on sillä tapaa kapea, että luen etupäässä ns. kirjallista kaunokirjallisuutta. Eri genret yleensä erottaa kansikuvista. Minusta on hauska löytää jotain, jota en osannut etsiä. Kielialueilta, joita en tunne. Vuosikymmeniltä, jotka ovat jääneet taa.

Suurimman osan elämästäni olen asunut Tampereella ja siellä poiminut pääkirjasto Metson suositushyllyistä lukemistoani. Kiitos siis kaikille siellä työskennelleille, jotka ovat varmasti vaikuttaneet minuun enemmän kuin yksikään opettajani koulussa. Olen se, mitä olen lukenut. Pidän minä kirjakaupoistakin, mutta koska olen menneiden haikailija, mennyt on kirjastoissa paremmin läsnä.

Lukupiirini Ruusulaakso keskittyy lapsuuteni Suomen naiskirjailijoihin. Vuonna 1982 ilmestyneen Ruusulaakson jälkeen olemme lukeneet esimerkiksi Anu Kaipaisen Naistentanssit, jossa niin ikään kohdellaan naisia huonosti ja seikkaillaan politiikan maailmassa. Naistentanssit on julkaistu vuonna 1975. Samana vuonna, jolloin minä synnyin. Suomi oli silloin paljon ummehtuneempi, suomalaisten hampaat huonompia – samoin naisten vaihtoehdot.

Minun elämäntehtäväni on vapauttaa naiset kukoistamaan omanlaisenaan minänä, ilman rooliodotusten kahleita, köyhyyden ja väkivallan alasvieviä virtoja. Kiitän edelläkävijöitä, kuten Kaari Utriota. Olemme osa samaa sukupolvien välistä ketjua, jossa naiset kantavat tiedon ja vapauden soihtua toinen toistensa hyväksi. Lue ja kirjoita naiset vapaiksi!

Kesäkirjasto-kysymykset

1. Kirja, jonka muistan lapsuudesta. Mika Waltari: Turms Kuolematon. Herätti lopun iäksi viehtymyksen etruskeihin.
2. Kirja, josta en olisi arvannut pitäväni. Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä. Rakennustyömaan seuraaminen olikin todella jännittävää..
3. Kirja, joka on yhä lukematta. Annie Ernaux: Vuodet. Olen Helmet-jonossa ehkä miljoonantena.
4. Kirja, josta pitäisi tehdä elokuva. Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi. Ainutlaatuinen maailmanluokan tarina taipuisi niin teatterinlavalle kuin elokuvaksikin.

Verden Kesäkirjasto -juttusarjassa vihreästi ajattelevat jakavat kokemuksiaan lukemisesta ja tarinoiden tarjoamista elämyksistä ja oivalluksista.