Kirjallisuuden kautta Puolaan

Lukeminen on aina ollut minulle elämäntapa, jonka ainakin osin opin vanhemmiltani. Se on myös tapa hahmottaa maailmaa. Vaikka kaunokirjallisuus ei ole dokumentaatiota, jonkinlainen yleiskuva vähitellen muotoutuu jostakin, josta lukee paljon, siis ajasta, ympäristöstä, ihmisjoukosta.

Muutama vuosi sitten kiinnostuin Puolasta ja huomasin, etten tiennyt siitä juuri mitään. Aluksi pohjustusta netin kautta. Sitten kirjastosta löysin käsiini Peter Johnssonin ja Yrjö Lautelan mielenkiintoisen perusteoksen Puola: Vanhaa ja uutta Eurooppaa. Ei varsinainen syvällinen tai perinpohjainen katsaus, mutta tarjosi jo aika hyvän yleiskäsityksen siitä, mitä Puola on, mistä se on tullut ja mitä sille on aikojen kuluessa tapahtunut.

Tuskin muistin kouluajoilta, että Puolan kaikki rajat ovat siirtyneet historiassa milloin minnekin, joskus se on ollut sisämaa-, nyt taas rannikkovaltio, joskus sitä ei ole ollut lainkaan. Suomalaisena minun on sitä vähän vaikea tajuta, kun mielikuva Suomen maantieteellisestä sijainnista tuntuu olleen kovin vakio, vaikka itäraja onkin siirtyillyt ja Suomi on ollut osa muita valtioita valtaosan historiasta.

Uutta oli juutalaisten värikäs historia Puolassa – eurooppalaisten juutalaisten ihannevaltiosta vielä 1950-luvulla vallinneeseen selkeään jopa käytännössä valtiolliseen rasismiin. 
Sen sentään muistin, että Suomella ja Puolalla on yhteistä historiaa. 1500-luvulla Suomen herttua, myöhemmin Ruotsin kuningas Juhana III nai Puolan kuninkaan tyttären Katarina Jagellonican ja puuhasi maiden sotilaallista ja poliittista yhteistyötä Venäjää vastaan. Pariskunnan poika Sigismund oli vähän aikaa sekä Ruotsin että Suomen kuningas.

Vähän siitä opin koulussa, mutta aikanaan sitäkin enemmän Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Ei mikään dokumentti, mutta hyvä kehyskertomus Suomen historiaan siltä ajalta, kun maa kuuluin Ruotsiin.

Singeriltä monipuolinen kuvaus juutalaisyhteisöstä

Kirjahyllystäni löysin muutaman Isaac Bashevis Singerin (1904–1991) teoksen. Singer on puolalaissyntyinen nobelilla palkittu kirjailija, joka kertoo Puolan juutalaisten elämästä sekä suhteesta maan muuhun väestöön. Osa teoksista kertoo puolanjuutalaisten elämästä Amerikassa.

Silmäilin jo aiemmin lukemiani Singerin teoksia, ja ne veivät taas mukanaan. Loistavaa kerrontaa, mielenkiintoisia ihmisiä, uskomattomia tapahtumia, jotka ilmeisesti ovat kuitenkin olleet osa ihan jokapäiväistä elämää Puolassa ja sen juutalaisyhteisössä.

Innostuin ja aloin koota Singerin koko suomennettua tuotantoa. Nyt olen lukenut toista kymmentä Singerin romaania, enkä aio siihen lopettaa.

Singeriä ei voi pitää juutalaisen kulttuurin pr-henkilönä. Hän kuvaa kulttuurin käsittämättömyyksiä, mutta myös hienoja piirteitä. Vaikuttavaa on myös tapa, jolla hän kuvaa juutalaisen ja muun puolalaisen yhteiskunnan rankkoja rajoja ja paikoin käsittämätöntä suvaitsemattomuutta.

Valtaväestöä ja nykykerrontaa

Mutta Puola on tietysti paljon muutakin kuin juutalaisuus. Seuraava puolalainen Nobel-kirjailija oli sitten Władysław Reymont (1868–1925), jonka pääteos Talonpoikia kertoo puolalaisesta maaseutuyhteisöstä. Ei Reymontkaan henkilöitään silkkihansikkain käsittele, on esimerkiksi alkoholia kaikkine ongelmineen ja patriarkaalisen yhteisön ikävät piirteet. Mutta vaikea heidän seurastaan oli luopua, kun runsaat 700 sivua tulivat päätökseen.

Teos on itse asiassa lyhennelmä. Täysimittaista teosta ei ole koskaan suomennettu.

Toinen Reymontin suomennettu teos Luvattu maa odottaa vielä lukemista.

Siirtymää nyky-Puolaan yritin sitten tuoreemman nobelistin, Olga Tokarczukin (1962–) avulla. Tokarczukilta on suomennettu viisi teosta. Kolmen ensimmäisen jälkeen kaksi uudempaa ovat jääneet odottamaan vuoroaan.

Myös Tokarczuk käyttää joissakin teoksissaan Puolan historiaa mutta kuvaa myös tämän päivän Puolaa ja puolalaisia. Siinä missä Singer ja Reymont ovat mukaansatempaavia kertojia, Tokarczuk rikkoo perinteisiä kronologisen kerronnan muotoja, kokeilee ja yllättää. Mutta en ole ihan varma, kuinka hyvän mielikuva nykyisestä Puolasta hänen teoksistaan saa.

Täytyy jatkaa – sekä Tokarczukin parissa että etsiä lisää uutta puolalaista kirjallisuutta. Lisäksi edessä on vielä koko puolalaiseen luontoon perehtyminen.

Ehkä sitten olen jo valmis matkustamaan Puolaan.

Kesäkirjasto-kysymykset:

1. Kirja, jonka muistan lapsuudesta: H.C. Anderzenin satu Todellinen prinsessa, jonka ekaluokkalaisena luin jossain kansakoulun juhlassa.
2. Kirja, josta en olisi arvannut pitäväni: Kaikki science fictionit ja kauhukertomukset – enkä ole edes yrittänyt.
3. Kirja, joka on yhä lukematta: Raamattu.
4. Kirja, josta pitäisi tehdä elokuva: Lase J. Laine: Suomen luonto-opas.

Verden Kesäkirjasto -juttusarjassa vihreästi ajattelevat jakavat kokemuksiaan lukemisesta ja tarinoiden tarjoamista elämyksistä ja oivalluksista.