Ilmastopolitiikan voittajia on sekä maalla että kaupungeissa

Vihreän siirtymän sosiaaliset kysymykset ovat niin kiinnostavia ja laajoja, että niiden käsittelyä lukee mieluusti kirjan mittaisesta julkaisusta. Mutta kuten näin isoissa kysymyksissä usein käy, tarina tuntuu jäävän kesken. 

Oletin Likainen työ – ilmastopolitiikan voittajat ja häviäjät -kirjan käsittelevän globaalisti fossiilisten polttoaineiden parissa työskentelevien kohtaloa vihreässä siirtymässä. Länsi-Virginian hiilikaivokset ovat myös esillä, mutta kirja keskittyy kuitenkin lähinnä vain Suomen tasolle, ja rajautuu pohtimaan ilmastopolitiikan mahdollisia häviäjiä vain turve- ja maataloustuottajien kohdalla. 

Ilmastopolitiikan voittajien käsittely jää hyvin ohkaiseksi, kun kirja toteaa melko heppoisin perustein, että voittajia ovat kaupungit ja korkeakoulutetut. Sinänsä väite voi pitää kutinsa, mutta johtuuko se  vihreästä siirtymästä, on toinen juttu. 

Kirjan suurimpana heikkoutena näen sen, että teos käsittelee  epäolennaisia tai jo perusteellisesti ruodittuja pointteja. Esimerkiksi yksilön vastuu ilmastokriisin pysäyttämisessä on ilmastoskenessä jo moneen kertaan loppuun käsitelty. Yhteinen syyttävä sormi osoittaa yhteiskunnan rakenteisiin, ei yksilöihin. 

Kirjassa myös maalataan kuvaa, jossa koko maaseutu ja kaupunkien ulkopuolinen Suomi joutuu tyytymään vihreässä siirtymässä mopen osaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaikka suuri osa siirtymän “häviäjistä” lieneekin maaseudulla. Silti myös syrjäseuduilla on vihreässä siirtymässä yhtä lailla voittajia, kun vihreä siirtymä hajauttaa energiajärjestelmää, joka tuo mukanaan myös uusia työpaikkoja ja vetää perässään muita investointeja. Maataloustuottajista vain eläintuotantoon  panostaneet joutuvat merkittävästi muuttamaan elinkeinoaan. Kasvintuotanto ei ole vihreässä siirtymässä kirveen alla, sillä meidän täytyy syödä myös kestävässä yhteiskunnassa. 

Turpeen alasajon käsittely on kirjassa hämmentävää, sillä se on päätös, jota ei ole Suomessa koskaan tehty. Kaikkien aikojen ilmastohallituskin sai aikaan vain hallitusohjelmakirjauksen turpeen käytön puolittamisesta 2030 mennessä. Silti kirjassa asiaa käsitellään kuin alan äkillinen romahtaminen 2020 tienoilla olisi liittynyt romahtamisen hetkellä tehtyyn poliittiseen päätökseen. Todellisuudessa lähes 20 vuotta käytössä ollut EU:n päästökauppa vain sattui puremaan juuri sillä hetkellä kuin puri. 

Kirja kysyykin väärää asiaa tivatessaan 2020-luvun taitteen poliitikoilta, miksi turvetuottajat eivät saaneet reilua siirtymää. Auttava käsi olisi varmasti ollut tarjolla vuosikymmenen ajan, jos ala olisi sitä halunnut. 

Puutteistaan huolimatta Likainen työ on kirjana varsin miellyttävä lukukokemus jo siitä yksinkertaisesta syystä, että se on todella hyvin kirjoitettu. Kirjoittajien journalistinen tausta näkyy tekstin laadussa. Kirjan kirjoittajat ovat palkittuja journalisteja, ja kolmas tekijä on palkittu dokumenttivalokuvaaja, jonka valokuvasarja elävöittää kirjan teemaa. Sarja oli esillä myös Työväenmuseo Werstaalla keväällä 2023.

Henkilövetoinen lähestyminen tekee turvetuottajista ja eläintilallisistakin sympaattisia hahmoja, joille on vaikeaa olla vihainen. Ja niin kuuluu ollakin, että myös elinkeinon kautta ilmastohaittojen aiheuttamisessa syyttävä sormi osoittaa yhteiskunnan rakenteisiin, ei yksilöihin. 

Ilmastopolitiikassa pitkään marinoituneelle kirja ei välttämättä tuo paljoa uutta, mutta on niin hyvin kirjoitettu ja mukavasti erilaisia näkökulmia esiin tuova kokonaisuus, että kirjaa voi helposti suositella aiheesta kiinnostuneille.

Minea Koskinen, Karoliina Paananen ja Miikka Pirinen: Likainen työ – ilmastopolitiikan voittajat ja häviäjät. Like 2023.