Jäämittaukset eteläisiltä meriltä herättävät huolen keikahduspisteistä

Ilmaston kuumeneminen on tänä kesänä lyönyt uutisia selaavan kasvoille lujaa. Roihuavat tulimeret muun muassa Rodoksella, Teneriffalla, Kanadassa ja Havaijilla ovat näkyneet kuvina kotinsa, elinkeinonsa ja pahimmillaan elämänsä menettäneistä ihmisistä ja eläimistä. Kuivuus ja kuumuus luovat otollisia olosuhteita ennätysmäisille roihuille. Ilmaston kuumeneminen näyttää näyttää tältä, pelottavalta.

Jotain vielä pelottavampaa kätkeytyy silti niihin kliinisen näköisiin graafeihin ja numeroihin, jotka kuvaavat ympäristön tilaa maailman merillä. Meriin on ylipäätään pakkautunut tänä kesänä ennätysmäärin lämpöä. Lämpö antaa voimaa sään ääri-ilmiöille ja runtelee ekosysteemejä.

Kenties kaikkein kuumottavimmat luvut ovat silti peräisin eteläiseltä jäämereltä, Etelämannerta ympäröivältä valtamereltä, jossa jääpeite on ennätysmäisen alhaisella tasolla. Merijään laajuus* on laahannut alhaista ennätyskäyrää koko vuoden, mutta nyt kesäkuukausina – sikäläisittäin menossa on toki talvi – jään laajuus on sakannut aivan uudella tavalla vuodenaikaan nähden.

Merijää vaikuttaa moneen asiaan, kuten merivirtauksiin ja meren ekosysteemeihin. Sen väheminen on myös tunnettu ilmastollinen takaisinkytkentä, joka ruokkii itseään. Kun vaaleaa, auringon säteilyä heijastavaa jääpintaa on vähemmän, imee tumma meri enemmän auringon lämpöä, mikä lämmittää ilmastoa ennestään. Vähäisempi jääpeite saattaa myös johtaa mannerjään suurempaan sulamiseen, mikä olisi erittäin huono uutinen. Merijää ei sulaessaan nosta merenpintaa, mutta mantereelta mereen sulava jää nostaa. 

Jääpeitteen romahdus yllättänyt tutkijatkin

Jääpeitteinen alue on ollut yli 2 miljoonaa, jopa yli 2,5 miljoonaa neliökilometriä ilmastollista vertailukautta** pienempi. Se on yli seitsemän kertaa Suomen kokoinen alue. Jääpeitteisyys toki vaihtelee vuosittain, suurella merialueella tietysti absoluuttisesti paljonkin. Suhteellisesti mitattuna jääpeite on nyt kesällä ollut yli kymmenen prosenttia keskiarvoa pienempi. Tällaista heilahdusta mihinkään suuntaan ei ole aiemmin nähty, ei likimainkaan.

Tilastollinen analyysi kertoo poikkeaman mittakaavan kenties kirkkaimmin. Tänä kesänä päivittäinen jääpeite on poikennut ilmastollisesta keskiarvosta kuuden, tai jopa seitsemän keskihajonnan mitalla. Jos siis olettaisimme, että kyse olisi puhtaasta sattumasta, todennäköisyys tällaiselle tilanteelle olisi äärimmäisen pieni, prosentin miljoonasosia pienempi.

Tällaiset luvut kielivätkin ympäristön tilan muutoksesta. Ilmakehään syydetty ylimääräinen hiili ja muu ihmistoiminta ovat muuttaneet ilmastojärjestelmää, joka oireilee nyt monin tavoin. Nyt eteläisellä jäämerellä mitattu romahdus on silti tullut yllätyksenä tutkijoillekin, ja juuri se tekee siitä erityisen pelottavan.

En tiedä, mihin kaikkeen seitsemän Suomen verran puuttuvaa jääpeitettä vaikuttaa, mutta aivan varmasti moneen asiaan ja laajasti.

Yllättävä ja äärimmäisen raju jääpeitteen pudotus kun voi kertoa laajemmasta keikahduspisteestä. Termi viittaa äkilliseen ja mahdollisesti peruuttamattomaan ympäristön tilan muutokseen, jonka ilmastonmuutos edetessään laukaisee. Näistä keikahduspisteriskeistä kenties tunnetuimpia ovat Amazonin sademetsien kuivuminen savanniksi tai atlanttisen AMOC-virtauksen romahtaminen. Ongelma keikahduspisteiden kanssa on se, että ne tietää varmasti ylittäneensä vasta jälkikäteen. Erityisesti ilmaston, merien ja luonnon monimutkaista yhteispeliä on vaikea mallintaa. Ilmaston kuumeneminen on monin tavoin tuhoisaa ilman tällaisia keikahduksiaksin, mutta ne voivat muuttaa tulevaisuuden sietämättömäksi ennakoitua nopeammin ja yllättävämmin.

Turvallisinta olisikin päästöjen painaminen nolliin mahdollisimman vauhdikkaasti, sillä jokainen asteen murto-osa kuumenemista lisää riskiä sille, että jotain todella ikävää tapahtuu. 

Etelämannerta ympäröivät meret ovat kaukana meistä ja arjen huolista, ja satelliittidatan tylsät käppyrät päätyvät harvojen silmiin. Ne kuitenkin kertovat tarinaa siitä, että olemme jo muuttaneet planeetan tilaa vaarallisesti ja nyt matkalla yhä syvemmälle sellaiseen ilmastoon, jota ihmiskunta ei ole koskaan kokenut, ja johon me ja luonto ympärillämme ei ole sopeutunut. Täyttä paluuta ei tosiasiallisesti enää ole, mutta stopilla on kiire.

* Merijään laajuus (sea ice extent) viittaa alueisiin, joilla jää peittää yli 15 % meren pinnasta. 

** Ilmastollisen vertailukauden muodostavat näissä tilastoissa vuodet 1981-2010. Luvut eivät siis ole äärimmäisen alhaisia vain suhteessa koko mittaushistoriaan, vaan myös suhteessa lähihistoriaan.