Valtiolla on velvollisuus rajoittaa poliittisen disinformaation levittämistä
Poliittisesta disinformaatiosta on keskusteltu laajasti ainakin vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleista lähtien, jolloin fake news -käsite nousi ensimmäistä kertaa suurempaan tietoisuuteen. Stanfordin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan Donald Trumpin kannattajat julkaisivat ja jakoivat vaaleja edeltävien kolmen kuukauden aikana 30 miljoonaa Trumpia suosivaa viestiä. Vaikka viestien määrä oli valtava, ei niillä tutkijoiden mukaan
Poliittisesta disinformaatiosta on keskusteltu laajasti ainakin vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleista lähtien, jolloin fake news -käsite nousi ensimmäistä kertaa suurempaan tietoisuuteen. Stanfordin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan Donald Trumpin kannattajat julkaisivat ja jakoivat vaaleja edeltävien kolmen kuukauden aikana 30 miljoonaa Trumpia suosivaa viestiä.
Vaikka viestien määrä oli valtava, ei niillä tutkijoiden mukaan ollut ratkaisevaa vaikutusta, koska ne tavoittivat vain pienen joukon äänestäjiä. Tutkijat myös huomauttivat, että sosiaalisen median merkitys ei ollut niin ratkaiseva kuin heti vaalien jälkeen yleisesti arveltiin. Televisio säilytti asemansa ainakin vielä vuonna 2016.
Jotain merkitystä poliittisella disinformaatiolla joka tapauksessa on. Se herättää kysymyksen, voidaanko ja pitääkö sitä säännellä. Miten ylipäätänsä poliittinen disinformaatio pitää määritellä? Eihän voi olla niin, että erilainen poliittinen mielipide voidaan tulkita harhauttavaksi ja vääräksi.
Turun yliopiston tutkijan Christopher Phirin mukaan poliittinen disinformaatio pitää ymmärtää ilmiönä, joka kohdistuu yleistä etua tai yhteiskunnallista järjestelmää vastaan.
”Se on harhaanjohtavaa tietoa, joka liittyy johonkin yleisen edun mukaiseen asiaan. Sisällöt voivat liittyä esimerkiksi poliittisiin vaaleihin ja ehdokkaisiin tai valtion virkahenkilöihin ja julkisten asioiden yleiseen hoitamiseen. Myös pandemiat ja ilmastonmuutos voivat olla poliittisen disinformaation kohteina”, Phirin kuvailee.
“Poliittinen disinformaatio on yritys heikentää sananvapautta itseään.”
Poliittinen disinformaatio leviää nykyisin helposti internetin ja sosiaalisen median kautta. Tietoa voi julkaista kuka tahansa ja tieto leviää nopeasti ja globaalisti. Keskustelu verkossa leviävän disinformaation rajoittamisesta liittyy väistämättä sanan- ja ilmaisunvapauteen, joita kumpaakin on pidetty demokratian kulmakivinä. Jos tiedon levittämistä rajoitetaan, miten se sopii sananvapauden periaatteisiin?
Phirin mukaan rajoittamistoimia voidaan pitää perusteltuina, kun asiaa tarkastellaan sananvapauden käsitteen kautta. Sananvapaus tulee tutkijan mukaan ymmärtää laajasti. Se sisältää myös ajatuksenvapauden ja vapauden vastaanottaa tietoa, joko tosiasioiden, mielipiteiden tai ideoiden muodossa.
”Poliittinen disinformaatio puolestaan on yritys heikentää sananvapautta itseään. Siihen liittyy elementti, jonka tavoitteena on heikentää yleisön vapautta saada asianmukaista tietoa.”
”Vapauden ja tasa-arvoisten oikeuksien toteutuminen edellyttää luotettavaa tietoa. Jos näiden oikeuksien toteutumista vaarannetaan tietoisesti tuotetulla ja levitetyllä väärällä informaatiolla, on valtiolla oikeus ja velvollisuus suojata itseään ja kansalaisiaan.”
Phirin mukaan sananvapauden määritelmä antaa mahdollisuudet rajoittaviin toimenpiteisiin:
”Vapauden ja tasa-arvoisten oikeuksien toteutuminen edellyttää luotettavaa tietoa. Jos näiden oikeuksien toteutumista vaarannetaan tietoisesti tuotetulla ja levitetyllä väärällä informaatiolla, on valtiolla oikeus ja velvollisuus suojata itseään ja kansalaisiaan.”
Poliittista disinformaatiota voidaan säädellä kahdella toisiaan täydentävällä tavalla. Ensinnäkin tiedotusvälineiden ja myös verkkopalvelujen operaattoreiden olisi muutettava toimintaansa niin, että reagoivat nykyistä herkemmin saamaansa palautteeseen.
”Yksittäinen henkilökin voi pyytää korjausta johonkin julkaistuun tietoon, ja siihen pitäisi suhtautua vakavasti”, Phirin muistuttaa.
Myös valtiolla pitäisi olla mahdollisuus pyytää tietojen korjaamista. Tämän pitäisi tosin tapahtua jonkin riippumattoman toimielimen kautta, jolloin poliittinen ohjaus olisi mahdollisimman vähäistä.
Toisaalta Phiri peräänkuuluttaa myös rangaistuksia niille, jotka eivät tee korjauksia vaan jatkavat väärän tiedon levittämistä. Selvää on, että rangaistuksia voisivat määrätä ainoastaan riippumattomat ja julkiset tuomioistuimet. Jälleen kerran poliittisen ohjauksen vaara on suuri, ja järjestelmän uskottavuuden kannalta toiminta pitäisi olla mahdollisimman avointa.
Phirin mukaan asian poliittisen disinformaation säätelyssä pitäisi pyrkiä pitkäkestoisiin ratkaisuihin. Hajanaiset kokeilut kääntyvät helposti itseään vastaan eivätkä vähennä poliittista disinformaatiota.
Hän varoittaa myös ylisääntelystä ja vastuun vierittämisestä verkkoalustoille.
”Vaarana on, ettei vaatimuksista saada niin yksiselitteisiä, että niitä voitaisiin kunnolla mitata ja arvioida.”
LL.M Christopher Phirin väitöskirja Political Disinformation and Freedom of Expression: Demystifying the Net Conundrum tarkastetaan Turun yliopistossa torstaina 30.11. Väitöskirja on julkaistu sähköisenä täällä.
