Energiapolitiikka ymmärretään tätä nykyä kiinteäksi osaksi ilmastopolitiikkaa. Onkin selvää, ettei ilmastonmuutosta ole mitään mahdollisuutta hillitä siedettävälle tasolle ilman, että energiatalous puhdistetaan päästöistä. Se taas edellyttää fossiilienergiasta luopumista, josta Dubain ilmastokokouksessa sovittiin – hieman koukeroisesti mutta kuitenkin.
Energiapolitiikalla on myös valtavan tärkeä merkitys luontokadon pysäyttämisessä ja monimuotoisen, rikkaan luonnon vaalimisessa. Energiaratkaisuja ei siksi voi tarkastella erillään luontotavoitteista.
Ilmastonmuutos on toki yksi luontokadon vakavimmista aiheuttajista, ja energiantuotannon putsaaminen päästöistä itsessään edellytys sen pysäyttämiselle. Energian tuotannolla, siirrolla ja käytöllä on kuitenkin myös paljon muita vaikutuksia luontoon ja ympäristöön, erityisesti maankäytön, raaka-aineiden kulutuksen ja vesistövaikutusten kautta.
Myös uusiutuvien energialähteiden luontovaikutukset tulee ottaa tosissaan
Se, että jokin energianlähde on uusiutuva, ei tarkoita, etteikö sillä voisi olla vakavia, haitallisia vaikutuksia luonnolle. Merkittävimmät uusiutuvan energian lähteet maailmassa, Euroopassa ja Suomessa ovat yhä vesivoima ja biomassa ja kummankin tuotanto aiheuttaa merkittäviä luontohaittoja. Jokien patoaminen on tuhoisaa virtavesien ekosysteemeille ja erityisesti vaelluskaloille. Suomessakin päästöttömän, säädettävän vesivoiman hintana on ollut vaelluskalakantojen syvä ahdinko.
Bioenergian keskeinen ongelma on maankäytöllinen jalanjälki. Jos biomassaa kasvatetaan energiaksi, se vaatii maa-alaa, joka on pois villiltä luonnolta tai ruuantuotannolta. Suomessa bioenergia on metsistä kerättyä puubiomassaa ja teoriassa metsäteollisuuden raaka-ainetuotannon ja -käytön sivuvirtaa. Samalla on kuitenkin niin, että reilusti yli puolet Suomessa kaadetusta puusta palaa energiaksi, ja energiataloutemme on puupolttoaineista edelleen varsin riippuvainen. Tosiasiassa siis energiantuotanto on olennainen metsätalouden ajuri.
Ylipäänsä on selvää, ettei mistään ekosysteemistä voi kerätä intensiivisesti suurta osaa sen biologisesta perustuotannosta ilman merkittävää vahinkoa ekosysteemin tasapainolle, ei suomalaisista metsistäkään. Matemaattinen tosiasia on, ettei fossiilienergiasta voi korvata bioenergialla kuin pienen murto-osan. Fossiilitalouden tilalle ei nouse biotaloutta – itse asiassa fossiilitalous nousi aikanaan biotalouden tilalle.
Tuuli- ja aurinkovoima ovat mainioita tapoja tuottaa päästötöntä sähköä. Niiden haasteena on kuitenkin verrattain heikko energiatiheys ja sitä kautta merkittävä maankäyttö ja raaka-aineiden tarve. Tuotannon vaihtelevuus edellyttää myös sähkön varastointia ja sähköverkkojen laajentamista, mikä lisää tarvetta maa-alalle ja raaka-aineiden kaivamiselle ja jalostukselle. Selkeä etu tuulella ja auringolla on tietysti se, etteivät ne tarvitse polttoaineita eikä maankäyttökään ole täysin muuta toimintaa poissulkevaa. Näidenkin tuotantotapojen luontovaikutukset pitää silti ottaa alusta asti tosissaan.
Uusiutuvien energialähteiden ohella fossiilienergiaa korvaavassa työkalupakissa on tietysti ydinvoima. Sen hurja energiatiheys merkitsee pientä maa-alan ja raaka-aineiden käyttöä tuotettua energiaa kohden, vaikka polttoainetta onkin tarpeen kaivaa ja jalostaa. Muitakin vaikutuksia on: käytettäessä ydinvoimaa pelkkään sähkön tuottamiseen on ylimääräinen lämpö kipattava lähiympäristöön. Ympäristöä pilaavan ydinonnettomuuden riskiä ei voi kokonaan pois sulkea sitäkään, vaikkakin turvallisuusmääräykset ovat nykyisin niin tiukat, että ydinvoima kuuluu tilastollisesti turvallisimpiin energiamuotoihin eikä onnettomuuksia ole ollut 70-luvun jälkeen rakennetuissa voimaloissa. Luonnon kannalta tarkasteltuna Tšernobylin oppi myöskin näyttäisi olevan, että kyseinen onnettomuus on lopulta oikeastaan suojellut luontoa.
Energian tuotannon haittoja ja hyötyjä on arvioitava suhteessa vaihtoehtoihin
Haitatonta tapaa tuottaa energiaa ei ole. Siksi energiatehokkuus, energiansäästö ja kohtuullisuus ovat välttämätön osa hyvää energiapolitiikkaa. Teollisen hyvinvointiyhteiskunnan ylläpito on silti väistämättä energiaintensiivistä toimintaa, joten energiapolitiikan maalitauluna tulisikin olla tämän energian tuottaminen mahdollisimman kestävällä ekologisella jalanjäljellä, luontoa säästäen. Käytännössä se tarkoittaa yhdistelmää uusiutuvaa energiaa ja ydinvoimaa sekä sitä, että kunkin tuotantomuodon osalta samalla panostetaan luontovaikutusten minimointiin: kalateitä vesivoimaloihin, bioenergian rajaamista aidosti kestäviin sivuvirtoihin, rakennusmateriaalien kierrätettävyyttä ja sen sen sellaista.
Sitäkin porukkaa on, joka vastaliikkeenä ilmastotoimille haluaa yksinomaan korostaa fossiilienergiaa korvaavien energiamuotojen haittoja. Tämä logiikka sortuu siihen, että haittoja, kuten hyötyjäkin, on aina arvioitava suhteessa vaihtoehtoihin. Fossiilienergian käytön jatkaminen on kaikkein huonoin vaihtoehto – se keittää planeetan. Hiilipäästöjen lisäksi öljyn, kaasun ja hiilen tuotanto on myös paikallisesti ympäristöä vakavasti vahingoittavaa toimintaa: poraamista, louhintaa, lähipäästöjä, vuotoja ja pahimmillaan laajasti ympäristöä pilaavia onnettomuuksia.
Tämä on hyvä muistaa myös yksittäisten energiahankkeiden nostattaessa paikallista vastustusta. Vastustamiseen on usein hyviä syitä eikä jonkin hankkeen näennäinen “vihreys” automaattisesti tarkoita, että se olisi luontohaittojensa väärti. Iso kuva on kuitenkin se, että politiikan pitää ohjata kestävän energiajärjestelmän rakentamiseen ja mahdollistaa se. Paikallisen hyväksyttävyyden ylläpitäminen on sekin onnistumisen edellytys.
Joka tapauksessa on niin, että jollei luontovaikutuksia huomioida kiinteästi ja ajoissa osana energiapolitiikkaa, on riskinä päätyä ojasta allikkoon. Erityisesti maankäytön ja biomassan rajoitteiden kannalta olisi paikallaan olla hereillä: erilaisissa, virallisissakin energia- ja ilmastoskenaarioissa näitä käsitellään tyypillisesti varsin kevyesti, jos ollenkaan. Se voi johtaa epämiellyttäviin yllätyksiin.
Luontoa ei voi enää ohittaa millään politiikan osa-alalla, ei varsinkaan energiapolitiikassa.
0 kommenttia