Miten tiedämme sen, mitä tiedämme historiasta?

“Anteeksi vaan, kaveri, mutta olitko siellä? Ai et? Pidä turpasi sitten kiinni” vastasi ohjaaja Ridley Scott, kun hänen uusinta Napoleon elokuvaansa kritisoitiin. Ohjaaja oli närkästynyt häntä kritisoiviin historioitsijoihin, joiden kritiikki kohdistui historiallisiin epätarkkuuksiin hänen elokuvassaan. Ehkä tarkoittamatta, Ridley kysyi hyvin olennaisen historianfilosofiallisen kysymyksen: mitä voimme tietää historiasta? Jos tiedämme jotain, mistä tieto on peräisin? 

Jokaisen historiakäsitys on uniikki ja se on muodostunut eri tavoin. Mennyt maailma on jättänyt jälkensä jokaisen ympäristöön, läheisiin ja elämään yleisesti. Pakollisten koulun historian tuntien lisäksi ammennamme historiaa muualtakin. Kuluttamamme viihde voi nojata historiaan, museoissa näemme viihteellistettyä ja konkreettista historiaa. Patsaat muistuttavat merkkihenkilöistä. Merkitsemme kalentereihin merkkipäiviä meille merkittäville henkilöille.

Saatamme kiinnostua jostain asiasta ja etsiä käsiimme tutkimuksia, tietokirjoja ja muuta asiasta kertovaa. Historia voi olla myös asia, joka on hyvin toissijainen omassa elämässä. Jokaisella on kuitenkin jonkinlainen käsitys menneestä. 

Historiaa, jota olemme oppineet, on opetettu meille linssin läpi. Emme voi tietenkään itse nähdä historiaa, sillä se on jo mennyttä. Tapahtunutta ei voi nähdä enää uudestaan. Joudumme turvautumaan historiantutkimukseen, mutta ongelmat eivät lopu siihen. 

Jos emme nähneet sitä itse, miten tiedämme mitä menneisyydessä on tapahtunut? Jos emme ole itse nähneet tapahtumia, varmastikin pystyisimme kysymään tapahtuman nähneeltä. Tai voisimme katsella tapahtumasta jääneitä todisteita. Mutta keneltä asiasta kysyttäisiin? Voimmeko uskoa hänen sanomaansa? Mitä voimme päätellä eri todisteista? Kysymyksiä alkaa kasaantumaan hyvin nopeasti. 

Historioitsijat, historian kirjoittajat ja historiasta kiinnostuneet ovat vastanneet näihin kysymyksiin eri tavoin aikojen saatossa. Se, mihin luotamme, mitä käsittelemme todisteena ja mistä olemme kiinnostuneet historiankirjoituksessa, on jatkuvasti vaihtuvaa. Historian kirjoittajaa ohjaa aina hänen oman aikansa aatteet ja suuntaukset.

Esimerkkinä tästä on modernin historian isä Leopold von Ranke, jonka alaisuudessa historia rakennettiin tieteeksi. Rankelainen historia oli lähdekritiikkiin perustuvaa menneisyyden ymmärtämistä, jossa ei tehty moraalisia arviointeja menneisyyden tapahtumista. Menneisyyden tutkinta jäi kuitenkin kapeaksi, sillä historia keskittyi tutkimaan valtioita ja niiden poliittista elämää käyttäen niiden tuottamia virallisia dokumentteja lähteinä. Keskittyminen valtioon johtui Ranken ajan vallalla olevista aatteista, jossa keskiössä oli valtion ja monarkian merkitys ihmisen kehityksessä. 

Historiakäsitykset voivat siis värjäytyä monin tavoin. Moderni historioitsija katsoo menneeseen omista näkökulmistaan pyrkien kuitenkin samalla tunnistamaan, miten ne voivat vaikuttaa tutkimukseen. Kaikkea ei voi kuitenkaan syytää tutkijan niskaan. 

Historian taakka 

Usein puhutaan, kuinka voittajat kirjoittavat historian. Vallalla oleva yhteiskunnallinen konsensus vaikuttaa tietenkin siihen, miten menneisyyttä tulkitaan. Sisällissodan jälkeisessä Suomessa ei juurikaan mietitty punaisten oikeutuksia sodan aloittamiseen, vaan menneitä tapahtumia tulkittiin voittajien näkökulmasta. 

Nyky-Venäjällä historialla oikeutetaan valloitussotia. Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen emeritaprofessori Sirkka Ahonen on tuonut esille, miten Ukrainan historiaa tulkitaan tavalla, jossa se nähdään osana venäläistä maailmaa. Sodalla palautetaan Ukraina osaksi Venäjää, johon sen on aina pitänyt kuulua. 

Kaikkea ei voi kuitenkaan leimata voittajien historiaksi. Sisällissodan haavojen parantuessa ja yhteiskunnallisen tilan avautuessa pystymme katsomaan menneisyyteen ilman tapahtumien painolastia.

Menneestä tulevaan 

Historian avulla katsotaan myös tulevaisuuteen. Ihmiskunnan historiassa on pitkään ajateltu, että ihmistä, ympäristöä ja maapalloa ohjaa jokin suurempi voima tai suunta. Kristilliseen maailmankuvaan on pitkään kuulunut ajatus ajan lopusta ja alusta. Historia ja tulevaisuus ovat lineaarisia, yhdellä janalla liikkuvia. Aika kulkee kohti päätöstä, viimeistä tuomiota.

Antiikin näkemys menneestä rakentui myyteistä ja opettavaisista tarinoista, joissa jumalat olivat suuressa osassa. Historia – ja samalla myös tulevaisuus nähtiin kulkevan sykleissä. Aivan kuten luontokin talvella kuolee ja syntyy keväällä uudelleen, samoin käy ihmisille ja sivilisaatiolle. 

Tuoreempi esimerkki olisi marxilainen historiakäsitys, jossa yhteiskunnan historia käsitetään jatkuvana luokkataisteluna. Kehityskulku huipentuisi valtiottomaan, kommunistiseen yhteiskuntaan. 

Historian voi siis käsittää monella tapaa. Voimme tehdä hyvin perusteltuja päätelmiä menneestä. Välillä on kuitenkin hyvä pysähtyä ja miettiä, mitä historiasta tietää ja mistä tieto on peräisin. Oman tietämyksen kyseenalaistaminen ja tarkastelu on aina hyväksi – sama pätee myös historiaan. 

_{Jutussa lähteenä käytetty seuraavia tekstejä: 
Historianfilosofia: klassiset ajattelijat antiikista nykyisyyteen. Väyrynen Kari & Jarmo Pulkkinen 2015 
Historiography in twentieth century: from scientific objectivity to the postmodern challenge. Georg G. Iggers 1997. 
Historiankirjoittajat määrittelemässä Ukrainan ja Venäjän suhdetta. Sirkka Ahonen. 
https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/historiankirjoittajat-maarittelemassa-ukrainan-ja-venajan-suhdetta/. luettu 17.3.2024}