Päästökauppa on ilmastopolitiikan paras keino, ja siihen pitää uskaltaa luottaa

Vihreän politiikan yksi kulmakivistä on saastuttaja maksaa -periaate. Siis se, että ympäristöhaitoille määritetään riittävä hinta, jolloin markkinat ohjaavat ympäristön pilaamisen vähentämiseen tai jopa lopettamiseen. Hinnan haitalle voi asettaa verolla tai sen voi asettaa huutokauppaamalla päästöoikeuksia.

Maailman todennäköisesti tärkein haittojen hinnoittelumekanismi on Euroopan Unionin päästökauppa, Emissions Trading System (ETS). Se on huutokauppa, jossa kasvihuonekaasupäästöille on asetettu katto. Jos haluat bisneksissäsi päästää hiilidioksidia, on sinun ostettava päästöjä vastaava määrä päästöoikeuksia. Tällaisessa ns. cap-and-trade-mallissa lukitaan päästöjen maksimimäärä, ja päästöoikeuksien hinta määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Samalla päästövähennykset ohjautuvat sinne, missä ne saadaan kustannustehokkaimmin aikaan.

Päästökaupan etu hiiliveroon nähden on se, että sillä päästään periaatteessa varmasti asetettuun tavoitteeseen. Lisäksi markkinoiden mukaan säätyvä hinta tuo kustannustehokkuutta. Vero on jäykempi, mutta toki kustannuksiltaan ja tuotoiltaan ennakoitavampi, ja hallinnollisesti kevyempi. EU ei kuitenkaan nykyisellään voi suoraan asettaa veroja.

Päästökauppa pelittää, mutta on yhä vajaa

EU:n päästökauppa aloitettiin tammikuussa 2005. Alkua vaivasi päästöoikeuksien ylitarjonta, mutta tätä nykyä mekanismi toimii varsin hyvin ja on tuonut EU:n energiantuotannon ja teollisuuden päästöjä alas noin 47 prosenttia ja tuottanut samalla viimeisen kymmenen vuoden aikana yli 150 miljardia euroa tuloja jäsenmaille.

Suomi sai viime vuonna 582 miljoonaa euroa päästökaupan huutokauppatuloja. Päästövähennykset on silti pystytty tuottamaan edullisemmin kuin vielä joitakin vuosia sitten arvioitiin.

EU:n päästökauppa ei kuitenkaan ole täydellinen - ei ainakaan vielä. Sen puutteena ovat vajaa kattavuus ja ongelmana markkinamekanismia sotkeva päällekkäinen sääntely. 

ETS-päästökauppa kattaa nimittäin vain noin 40 % EU:n päästöistä. Sen piirissä ovat tätä nykyä energiantuotanto suurissa laitoksissa, teollisuusprosessit ja EU:n sisäinen lentoliikenne sekä asteittain myös meriliikenteen kaupallista rahtia ja matkustajia kuljettavat suuret alukset. 

Liikennesektori edellä mainitut poikkeukset lukuunottamatta on ollut päästökaupan ulkopuolella, ja sen saralla päästökehitys onkin ollut surkeaa. Sama ongelma on ollut rakennusten lämmityksessä suuressa osassa Eurooppaa, jossa lämmitys ei tapahdu sähköllä tai kaukolämmöllä vaan hajautetusti kaasulla. 

Liikenne, rakennukset ja pienteollisuus ovat saamassa oman ETS2-päästökauppajärjestelmänsä vuodesta 2027 alkaen, joka korjaa tilannetta. ETS2 poikkeaa alkuperäisestä päästökaupasta siinä, että päästöoikeuksien ostamisesta vastaavat polttoaineiden jakelijat, eivät sen polttajat. Autoa tankatessa ei siis tarvitse jatkossakaan itse ostaa päästöoikeuksia.

Jäljelle jää maatalous, joka kattaa noin kymmenyksen EU:n kasvihuonekaasupäästöistä, ja jonka saralla päästöjen vähentäminen on myös edennyt varsin tervaisesti. Maatalous tulisikin saada päästökaupan piiriin. Tämän puolesta on puhunut muun muassa merkittävä maatalousmaa Tanska.

Maatalouden päästökaupan rinnalla olisi paikallaan ja reilua ottaa myös hiilensidonta osaksi samaa markkinamekanismia, jolloin myös siihen syntyisi kustannustehokkaasti kannustimia. Hiilensidonnan todentaminen on pääsääntöisesti päästöjen seuraamista vaikeampaa, muttei toki mahdotonta. Myös maatalouden tarkkojen päästöjen laskennassa on omat haasteensa. Kehittyvät satelliittimittaukset ja muu tutkimus auttavat asiaa, ja järjestelmä voisi toimia niin, että päästöt huomioitaisiin vakioitujen kertoimien avulla, jollei itse pysty mittaamalla osoittamaan pienempiä päästöjä.

Maankäyttösektorin huomioiminen osana markkinamekanismia auttaisi myös siinä, että biomassan poltto kulkee nyt vapaamatkustajana järjestelmässä. Sen päästöt ovat päästökaupan ulkopuolella, sillä ne lasketaan syntyväksi hakkuiden tai korjaamisen yhteydessä, ns. LULUCF-sektorilla. Ongelmana vain on, että tämä järjestely johtaa siihen, että biomassan ilmastovaikutuksissa saastuttaja ei maksa, vaan kustannus sosialisoidaan kaikkien ongelmaksi.

Hiilitulleilla voidaan vivuttaa muuta maailmaa

Päästökaupan kattavuuden haasteena voidaan pitää sitäkin, että se ulottuu vain EU:n rajojen sisäpuolelle. Tämä on johtanut huoleen hiilivuodosta, eli päästöjä tuottavan teollisuuden siirtymiseen unionin ulkopuolelle. Ilmeistä onkin, ettei reilulla pelikentällä pidä saada etua vähät välittämättä ilmastopäästöistä.

Huolta hiilivuodosta on tilkitty päästöoikeuksien ilmaisjaolla, vaikka näyttö koko hiilivuodosta ilmiönä on ristiriitaista. Oli aihetta huoleen tai ei, paras tapa tilkitä hiilivuoto on asettaa hiilitulleja. Hiilitullien myötä tuoja maksaa tuotannosta syntyneistä päästöistä vastaavan hiilen hinnan kuin EU:n päästökaupassa. Mikäli päästöistä on maksettu järkevä hiilen hinta jo alkuperämaassa, hiilitullia ei makseta. Tämä kannustaa ottamaan käyttöön hiiilenhinnoittelumekanismejä globaalilla tasolla. 

Tällaisen hiilitullin tapaisen mekanismi käyttöönotto alkoikin asteittain loppuvuodesta 2023, ja se tunnetaan nimellä hiilirajamekanismi (Carbon Border Adjustment Mechanism, CBAM). Pelikenttää siis tasataan jo, kuten fiksua on. Näyttäisi siltä, että CBAMilla on jo globaalia vipuvaikutusta.

Päällekkäinen sääntely sotkee toimintaa

Päästökauppamekanismin kattavuus on siis parantumassa tulevaisuudessa merkittävästi, ja hyvä niin. Kattavuuden rinnalla päästökaupan ongelmana on ollut päällekkäinen ja osin mekanismin tehoa syövä sääntely. EU ja jäsenmaat ovat olleet ollut varsin hanakoita säätämään yksityskohtaisia uusiutuvaan energiaan, energiatehokkuuteen ja kokonaisenergian käyttöön liittyviä velvoitteita. Tarkoitusperä on hyvä, mutta seuraukset monin osin kehnoja. EU:n uusiutuvan energian maakohtaiset velvoitteet, vedyn alkuperävaatimukset ja Saksan ydinvoimakielto ovat esimerkkejä tarpeettomasta lisäsääntelystä.

EU:n uusiutuvan energian tavoitteet ovat osaltaan syrjineet ydinvoimaa energiapolitiikassa ja toisaalta kannustaneet nojaamaan aivan liikaa biomassaan. Energiatehokkuudessa riskinä on kustannustehottomien toimien vaatimus sekä energiapoliittisten tavoitteiden ristiriitaisuus. Esimerkiksi siirtyminen päästöttömään tuotantoon vedyn avulla tai raaka-aineiden tehokkaampi käyttö saattavat vaatia enemmän energiaa.

Energian käytön kasvu ei ole ongelma itsessään vielä pitkään aikaan, vaan ongelmana ovat fossiileilla tai muuten kestämättömästi tuotetun energian päästö- ja luontovaikutukset. Näille vaikutuksille pitää asettaa hinta nyt, ja päästökauppa ohjaa joka tapauksessa samalla energiatehokkuuteen.

Kaiken kaikkiaan päästökauppa on järkevä, vaikuttavaksi osoittautunut ja kustannustehokas markkinamekanismi, johon EU:ssa pitäisi luottaa paljon enemmän. Päästökauppa pitää ulottaa kattamaan lopulta käytännössä kaikki päästöt sekä hiilinielut, kunhan ne ovat lisäisiä ja todennettuja. Tällainen ote yhdistettynä tiedepohjaisiin, tiukkoihin ilmastotavoitteisiin riittäisi pitkälti ohjaamaan EU:n päästöt kestävälle polulle, ja hiilitullien kera vivuttaisi muuta maailmaa samalla oikeaan suuntaan. 

Ei siis tehdä välttämättömästä siirtymästä sen vaikeampaa.

Atte Harjanne
Kirjoittaja on vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja