Yle-rahoituksessa ei puhuta rahasta
Ylen rahoitusprosessi on ollut absurdi, koska kyse ei oikeasti ole rahasta ja koska tätä keskustelua ei ylipäätään pitäisi käydä ainakaan puolueiden kesken. Poliitikot eivät kykene sivuuttamaan omia intressejään ja tarjoamaan Ylelle sen tarvitsemaa työrauhaa, kirjoittaa Eero Karisto analyysissään.
Eero Karisto
Vuonna 2011 puolueet yhteistoimin rakensivat mallin, jonka avulla poliitikkojen piti pysyä erossa Ylen rahoituksesta. Nyt käytävä keskustelu osoittaa, että eivät vain pysy. Mallia luotaessa tiedettiin, että kun poliitikot väittävät puhuvansa rahoituksesta, he puhuvat todellisuudessa siitä, kuinka itse kullekin mieluisaa sisältöä Yle välittää.
Vuonna 2011 päätettiin, että Ylen rahoitus kerätään Yle-verolla. Samalla määriteltiin senhetkinen taso ja päätettiin indeksijärjestelmästä, jonka mukaan Ylen rahoitus reagoi kustannusten muutoksiin. Tämän piti varmistaa se, että poliitikot eivät pääse eivätkä joudu setvimään kysymystä, joka sivuaa Ylen riippumattomuutta. Tarkoitus siis oli nimenomaan välttää sellaiset näytelmät, jollaisia nytkin on nähty.
Uusi laki astui voimaan vuoden 2013 alusta.
Kauan eivät poliitikot malttaneet pitää näppejään erossa Ylestä. Jo seuraavana vuonna hurskas periaate unohdettiin ja siitä lähtien Ylen rahoitus on pyörinyt poliitikkojen puheissa, ja tuen indeksikorotuksia on jäädytetty kerta toisensa jälkeen ja erilaisia työryhmiä istunut Ylen asemaa pohtimassa.
Ylen rahoitus perussuomalaisten hampaissa
Ylen rahoitukseen kohdistuvilla leikkauksilla ei ole suurta merkitystä – paitsi Ylen ja sen kuuntelijoiden, katsojien ja lukijoiden kannalta. Toki muitakin muutaman kymmenen miljoonan euron leikkauksia tehdään, mutta ei niitä varten nimetä työryhmiä, joissa kansanedustajat vääntävät kuukausitolkulla, istuvat ja istuttavat virkamiehiä kokouksissa, pyytävät lisäaikaa ja sittenkin epäonnistuvat, kunnes lopulta ratkaisu löytyy. Mittakaava on älytön.
Kaikki tietävät, että kysymys ei ole rahasta vaan journalismista. Journalistinen media ylipäätään on perussuomalaisten hampaissa. Yleisradio on ainoa media, joka tarjoaa kunnollisen vaihtoehdon perussuomalaisten hyvin hallitsemalle some-aggressiolle ja heitä suosivalle disinformaatiolle.
Heidän argumenttinsakin kertovat yhä useammin avoimesti halusta sekaantua Ylen sisältöön. Lisäksi perussuomalaiset olisivat halunneet jättää ainakin osan oppositiosta ulkopuolelle Ylestä päätettäessä. Silloin Ylestä olisi tullut enemmän hallituksen media. Jos hallituspuolueet ottavat aktiivisesti kantaa median sisältöön ja haluavat pitää sen rahoituksen pelkästään omassa hallinnassaan, kyse on samasta mallista, joka on käytössä muun muassa Venäjällä ja Unkarissa.
Tämän välttämiseksi nekin, jotka haluaisivat tarjota Ylelle työrauhan, joutuvat osallistumaan kompromissien hiomiseen.
Arvovalinta bisneksen ja tiedon välillä
Kokoomuslaisten argumentaatio on pääasiassa koskenut yleisen säästötalkoon lisäksi kaupallisen median kilpailuasemaa.
Siitä, miten toimiva Yleisradio vaikuttaa kaupallisen median asemaan, ei ole yksimielisyyttä. Keskustelu kertoo kuitenkin arvovalinnasta, kun julkista valtakunnallista palvelua halutaan suitsia keskittyneen kaupallisen median intressien edistämiseksi.
Ylen leikkaukset johtavat aivan ilmeisesti palvelujen karsimiseen. Yhtiön toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila lupasi Yle radio 1:n Ykkösaamussa, että uutis- ja ajankohtaistoiminta ja suosituimmat ohjelmat säilyvät, mikä on luonnollista ja ymmärrettävää. Todennäköisesti kärsijöinä ovat erilaiset marginaaleihin liittyvät palvelut – jotka ovat oleellinen osa julkisen palvelun ydintä ja joita kaupallinen media ei tarjoa.
Yleisradion vaikutusta maan alueellisen eriytymisen hillitsemisessä käsitellään yllättävän vähän. Yle on ainoa media, joka kertoo koko maan asioista ja tavoittaa ihmiset koko maassa.
