En ole ilmastonmuutoksen edessä optimisti enkä pessimisti, vaan yritän olla astronautti
Kuulentojen opit voivat viitoittaa tietä parempaan päätöksentekoon ilmastonmuutoksen edessä, kirjoittaa Atte Harjanne.
Minulta kysytään silloin tällöin, olenko ilmastonmuutoksen suhteen optimisti vai pessimisti.
Ilmastonmuutoksen globaali tilannekuva on karmea. Kesä 2024 ohitti vuoden takaisen lämpöennätyksen, joka puolestaan ohitti kaikki aiemmat reippaalla kaulalla. Merten pintalämpötila on parasta aikaa jälleen viime vuoden ennätyslukemissa, vaikka keskiarvoja tyypillisesti nostava El Nino -ilmiö hiipui jo kesäkuussa.
Olemme itse asiassa eläneet 1,5 astetta lämmenneellä planeetalla jo reilun vuoden. Pariisin sopimuksessa linjattu tavoite ylittyy virallisesti vasta pidemmän tarkasteluvälin myötä, mutta on ilmeistä, että yli mennään.
Tällaisessa tilanteessa on vaikea olla optimistinen. Parhaassakin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa 1,5 asteesta mennään yli väliaikaisesti ennen ilmaston vakauttamista. Jo se tietää sukupuuttoja, infrastruktuurituhoja ja elinolojen heikentymistä miljoonilta. Ja silti ilmastotoimien vastustamiselle on edelleen käsittämättömän paljon poliittista kannatusta ja rohkeita päättäjiä on liian harvassa. Ei näytä valoisalta, ei.
En kuitenkaan osaa olla myöskään pessimisti. Yhteiskunnallinen, suurikin muutos on mahdollinen, kunhan se koetaan reiluksi ja välttämättömäksi. Moni päästötön teknologia etenee ennusteita nopeammin, ja ratkaisujen teollisen tuotannon kasvu ruokkii omaa vauhtiaan, kuten esimerkiksi sähköautoista ja aurinko- ja tuulivoimasta on opittu. Vaikka rohkeita päättäjiä on harvassa, heitä kuitenkin on, ja aktivistit ja järjestöt kirittävät päätöksiä. Enemmistö ihmisistä haluaa nähdä vaikuttavaa ilmastopolitiikkaa. Kaikki tämä luo uskoa tulevaisuuteen.
En siis ole oikein pessimisti, mutten optimistikaan. Pyrin suhtautumaan ilmastonmuutokseen kuin astronautti. Tällä en tarkoita pakoa planeetalta, vaan ratkaisukeskeistä toimintaa. Sen sijaan, että pohdin käykö hyvin vai huonosti, koetan tehdä määrätietoisesti työtä sen eteen, että käy mahdollisimman hyvin.
Yhdysvaltain avaruushallinto Nasan tapa suhtautua eteen osuviin ongelmiin tunnetaan fraasista ”work the problem”, työstä ongelmaa. Ajattelumallia on tehnyt tunnetuksi muun muassa kanadalainen astronautti Chris Hadfield. Perusideana on keskittyä käsillä olevan ongelman ratkaisuun analyyttisesti ja aikaa hukkaamatta mahdollisimman kattavan tilannekuvan perusteella.
Ensin määritellään ongelma, sitten asetetaan tavoitteet, laaditaan kattaus vaihtoehtoisia ratkaisuja, arvioidaan niiden toteutuksen seurauksia, valitaan parhaat tiet eteenpäin, suunnitellaan toimeenpano ja toteutetaan täydellä sitoutumisella. Säädetään tai tarkennetaan toimintaa uuden tiedon karttuessa. Jatketaan, kunnes ongelma ratkaistu.
Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.
Tarkalleen ottaen tämän "work the problem" -ajattelun alullepanija ei itse asiassa ollut astronautti, vaan Nasan Mercury-, Gemini- ja Apollo-ohjelmissa työskennellyt lennonjohtaja Gene Kranz - juuri se For all mankind -sarjasta ja Apollo 13 -elokuvasta tuttu siilitukkainen liivimies johtokeskuksessa. Juuri epäonnisen Apollo 13 -kuulennon ajautuessa ongelmiin happisäiliön räjähdettyä Kranz lausui ajattomaksi muodostuneet sanansa:
”Let’s work the problem, people. Let’s not make things worse by guessing.”
Työstetään siis ongelmaa, ei pahenneta sitä arvailujen varassa. Apollo 13 -miehistö saatiin ehjänä kotiin ja ohjenuora jäi elämään.
Teknisten ongelmien ratkaisu rajatussa ympäristössä avaruuslennolla on tietysti huomattavasti simppelimpi haaste kuin planeetaarinen geofysikaalinen kriisi, jonka ratkaiseminen edellyttää maailmantalouden kokoista teknistä, taloudellista ja yhteiskunnallista murrosta.
Astronauttien ajattelutapaa voi kuitenkin hyödyntää, ja suunnata tarmo toimintaan.
Toiminta luo myös toivoa.
Kranzin huomio arvailusta liittyy siihen, että on kriittisen tärkeää muodostaa oikea tilannekuva parhaan tiedon pohjalta.
Ilmastonmuutoksen yhteydessä ongelmana ei ole niinkään tiedon puute, vaan haluttomuus ja kyvyttömyys ymmärtää sitä. Se näkyy siinä, että tavoitteet ja toteutettu politiikka ovat usein aivan irti toisistaan, ja se näkyy siinä, miten paljon ja usein toivoa laitetaan yksittäisiin, epävarmoihin ratkaisuihin.
Silti uuttakin tietoa tulee ja vanha tarkentuu, ja se on otettava vakavasti. Bioenergian rajallisuus ja ongelmat ovat käyneet koko ajan ilmeisemmiksi, mutta niitä on oltu liian hitaita sisäistämään. Muitakin ikäviä uutisia on saatu. Nyt esimerkiksi näyttää siltä, että laivojen rikkipäästöjen vähentäminen on vauhdittanut merialueiden lämpenemistä ja että lisääntyvä vedyn käyttö kostautuu ilmakehän metaanipitoisuudessa, jollei vetyvuotoja tukita huolella. Näyttö ilmastonmuokkauksen tarpeellisuudesta vaarallisten keikahduspisteiden edessä kasvaa myös.
Tällaiset havainnot pitäisi pystyä huomioimaan ilmastopolitiikassa viivyttelemättä, jottei pahenneta tai aiheuteta uusia ongelmia.
Ilmastotoimien fysikaaliset reunaehdot ja teknisten ratkaisujen mahdollisuudet on helpompia arvioida kuin poliittiset ja yhteiskunnalliset tekijät. Teknisesti täydellisen ilmastonkorjaussuunnitelman jalostaminen poliittisiksi ohjauskeinoiksi on aidosti vaikeaa, puhumattakaan siitä, että hyvät ajatukset saisi vielä myytyä muillekin.
Sen ei kuitenkaan saa antaa lannistaa. Tässäkin voi hakea neuvoa Kranzilta, joka toteaa muistelmissaan, että siinä missä teknologia mahdollisti matkan Kuuhun, tarvittiin ihmiset tekemään siitä totta. Avaintekijä oli vahva yhteinen missio, johon sitouduttiin täysillä.
Sellaista tarvitaan myös nyt ilmastonmuutoksen ja luontokadon edessä.
Epäonnistuminen ei ole vaihtoehto.
ps. Lukuvinkkinä syksyn pimeneviin iltoihin Eugene ’Gene’ Kranzin muistelmateos ”Failure is not an option: Mission control from Mercury to Apollo and beyond” on mainio yhdistelmä avaruustekniikkaa, historiaa ja johtamisoppia.
