Paluu jalkaväkimiinojen käyttöön häämöttää edessä, ja se on valitettavasti aivan perusteltua

Sakaramiinojen asettelun ja putkimiinojen ansalankojen virittelyn harjoittelu on lähivuosina taas osa varusmiesten ja reserviläisten arkea.

Pidän nimittäin käytännössä varmana, että Suomi irtautuu Ottawan sopimuksesta ensi vuoden aikana. Ratkaiseva askel oli se, että Puolustusvoimain komentaja Janne Jaakkola polkaisi miinakeskustelun uuteen vauhtiin marraskuussa.

Sopimuksesta irtautumiseen riittää eduskunnan enemmistö. On vaikea kuvitella, ettei enemmistöä löytyisi käsillä olevassa tilanteessa. Pian allekirjoitusten keruun aloittava kansalaisaloite saa varmasti nimet kasaan hetkessä. Ensimmäinen gallup, jossa enemmistö on miinojen puolella, ehti sekin jo tulla. 

Jaakkolan laukaistua keskustelun uusille kierroksille oli sytytin herkässä monella, ja kannanottoja miinojen puolesta on kuultu jo pitkä rivi. Puolustusministeri Antti Häkkänen kiirehti kertomaan, että asiaa on selvitelty jo kesästä asti.

On hyvä, että asiaa selvitetään. Pelkästään puolustuksen näkökulmasta asia on sinänsä aika selvä. Jalkaväkimiinat olisivat vaikuttava kustannustehokas ase puolustajalle, kun vastassa on Ukrainassa nähty Venäjän tapa sotia ja käyttää jalkaväkeään. 

Yksinkertainen ase on helppo kouluttaa asevelvollisuusarmeijalle, sen tuotanto onnistuu Suomelta itseltään ja suomalainen taistelutapa pyrkii tarkkaan kirjanpitoon miinoitteista, mikä helpottaa aikanaan raivausta ja minimoi siviiliuhrien määrää. 

Korvaavia hankintoja on tehty, mutta on rehellistä todeta, ettei mikään niistä ei sellaisenaan vastaa jalkaväkimiinoja. Jo pelkkä tieto siitä, että vastassa voi olla jalkaväkimiinoja, vaikuttaa hyökkääjän tekemisiin.

Puolustusta laajempi näkökulma tarpeen 

Asia ei kuitenkaan ole yksin puolustustekninen, vaan myös ulko- ja kauppapoliittinen. Huoli maineesta on sikäli perusteltu, että sitä on nostanut esiin puolustusteollisuus itse. Epäilen kuitenkin, että mainevaikutus olisi riittävä kallistamaan vaakaa.

Jonkin verran mainehaittaa varmasti on. Yhdysvaltojen tuore päätös toimittaa miinoja Ukrainaan ei kuitenkaan herättänyt kovin kummoisia vastareaktioita ihmisoikeus- ja rauhanjärjestökentän ulkopuolella.

Yhdysvallat ei siis kuulu Ottawan sopimukseen, mutta on tähän asti käytännössä rajoittanut miinojensa käytön Korean niemimaalle.

Nyt Bidenin hallinto on tullut siihen tulokseen, että jalkaväkimiinat ovat tarpeen ja perusteltuja myös Venäjän uhan edessä, ja aika moni Euroopassa näyttäisi ainakin hiljaisesti hyväksyvän ajatuksen. Trump tuskin asiaan puuttuu, jos Suomi sopimuksesta lähtee. 

Naapurissa Venäjä ei sekään tunnetusti kuulu Ottawan sopimukseen, eikä usein kunnioita edes niitä sopimuksia ja kansainvälisiä oikeussääntöjä, joihin se on paperilla sitoutunut. Henkilömiinoitteiden laaja-alainen ja holtitonkin käyttö on osa Venäjän tapaa käydä sotaa.

Sopimuksesta pääsee halutessaan pois

Jos ja kun täällä päätetään, ettei Ottawan sopimus enää palvele meidän osaltamme tarkoitustaan, Suomella on kolme vaihtoehtoa.

Voimme esittää sopimukseen muutosta, joka huomioisi esimerkiksi geopoliittisen asemamme tai varoteknisiä ratkaisuja. Tällaisen taakse tarvittaisiin ⅔ osallistujamaista, ja läpimeno olisi todella epätodennäköistä. Muutos voisi myös pahimmillaan vesittää sopimusta maailmalla enemmän kuin Suomen poistuminen.

Toinen vaihtoehto on irtautua sopimuksessa määritetyin askelin. Se edellyttää tyhjentävää selvitystä irtautumisen syistä ja puolen vuoden irtisanomisaikaa. Erikoinen nyanssi on se, ettei sopimuksesta saa irtaantua aseellisen konfliktin aikana. Silloin tällöin esitetty ajatus, että sodan alla yksinkertaisesti vain käynnistämme miinatuotannon, olisi siis selkeä sopimusrikkomus, toisin kuin irtautuminen hyvässä järjestyksessä. Tämä olisi huono ajatus siksikin, että jos miinoja aiotaan sodassa käyttää, siihen kannattaa kouluttaa jo rauhan aikana.

Kolmas tapa toimia olisi yksipuolisesti rikkoa tai venyttää sopimusta. Ukraina on tehnyt näin, käytännössä pakon edessä.

Ottawan sopimuksen mukaan miinoja voi itse asiassa säilöä miinanraivaus- ja -etsintätekniikoiden kehittämiseen ja kouluttamiseen, mutta vain ehdottoman välttämättömän vähimmäismäärään. Toki voisi yrittää naama peruslukemilla väittää, että Suomi tarvitsee tähän miljoona miinaa. Kertoihan Japanikin vuosia valaanmetsästyksensä tapahtuvan ”tieteellisin perustein” kiertääkseen valaanpyynnin kansainvälistä kieltosopimusta (Japani jätti sopimuksen 2019). 

Tämä olisi moraalitonta. Suoraselkäistä ja itse sopimukselle vähemmän haitallista olisi irtaantua siitä ihan sopimuksessa määritellyllä tavalla.

Olen valmis kannattamaan irtautumista 

Mitä sitten itse ajattelen asiasta? Venäjä muodostaa tosiasiallisen sotilaallisen uhan, johon Euroopan on kyettävä tarvittaessa vastaamaan ilman Yhdysvaltain nykyisenkaltaista tukea. Tämä edellyttää lisäpanostuksia puolustukseen jo valmiiksi ahtaassa talouden tilanteessa. Jalkaväkimiina kustannustehokkaana puolustusaseena on tässä yhtälössä perusteltu osa työkalupakettia. Olen siksi valmis kannattamaan Ottawan sopimuksesta irtautumista.

Pidän kuitenkin tärkeänä, että asia selvitetään vielä huolella eri näkökulmista läpi, ja että päätökselle rakennetaan kansainvälistä ymmärrystä. Laajasti kannatettu Ottawan sopimus on ollut globaalisti menestystarina, ja säästänyt lukemattomia ihmisiä kuolemalta ja vammautumiselta. Siitä lähteminen saattaa tulla vastaan esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvostoon pyrkiessä.

Suomen pitäisikin tehdä irtautumisen yhteydessä merkittävä satsaus miinanraivauksen tukemiseen köyhissä maissa, joissa aiempien konfliktien miinat väijyvät yhä viattomia uhreja. On myös äärimmäisen tärkeää sanoittaa päätös niin, että emme vähättele tämän sopimuksen merkitystä ja tarvetta. 

Suomen tulisi olla myös aktiivinen uusien aserajoitussopimusten edistäjä. Tärkeintä on hillitä joukkotuhoaseita, mutta esimerkiksi autonomiset järjestelmät ja siviiliyhteiskuntaan iskevät kyberaseet ovat monin osin harmaata aluetta sopimusten ja sääntöjen näkökulmasta.

Ymmärrän ja allekirjoitan jalkaväkimiinojen käyttöönoton perustelut, mutta pidän tilannetta surullisena. Väkivaltaa ja sen keinoja rajoittavat sopimukset kuuluvat ihmiskunnan hienoimpiin yhteisiin saavutuksiin. Se, että sellaisesta lähdetään, ei ole aihe iloon tai ylpeyteen.

Lopuksi haluan vielä muistuttaa, että jalkaväkimiinat saavat helposti kokoaan suuremman huomion konkreettisena ja helposti ymmärrettävänä kysymyksenä. Tutkija Charly Salonius-Pasternak huomauttikin aiheellisesti, että paljon isommat puolustukseen liittyvät yhteiskunnalliset kysymykset - kuten vaikkapa asevelvollisuuden kehittäminen - eivät saisi jäädä miinojen varjoon. 

Atte Harjanne
Kirjoittaja on kansanedustaja