Huoltovarmuutemme paljastaa, että liha on heikko
Kriittisen tarkastelun sijaan maataloudessa vedotaan liian usein huoltovarmuuteen. Näennäinen omavaraisuus nojaa tuontirehuihin, fossiilisiin polttoaineisiin ja teollisiin lannoitteisiin, minkä seurauksena lihantuotanto kompastelee maailmanmarkkinoiden ja diktaattoreiden ehdoilla.
Maatalouskeskustelussa on liikaa käytetty huoltovarmuutta jokerina, joka hiljentää muut argumentit. Ruokaturvallisuus tuskin nojaa tammikuisessa öljylämmössä kasvaneisiin kurkkuihinkaan, mutta etenkin lihan tehotuotannossa huoltovarmuuskaanon lähinnä jatkaa siitä mihin leikkeleraivo loppuu. Se toistelee perinnenavetan tuoksuisia uskomuksia tutkimatta, millainen omavaraisuutemme todellisuudessa on yhä tiuhemmin häiriintyvillä maailmanmarkkinoilla.
Poikkeuksellisen teräviä huomioita huoltovarmuudestamme esitti maatalouteen perehtynyt toimittaja Hanna Nikkanen vieraillessaan taannoin Uutispodcastissa. Nikkanen painotti, kuinka omavaraista esittävä maataloutemme pyörii todellisuudessa tuontiresursseilla: rehuilla, polttoaineilla ja lannoitteilla. Tukijärjestelmä tekee lisäksi voitavansa pahentaakseen tilannetta. Tukiperusteet ohjaavat yhä suurempiin tilakokoihin, yhä janoisempiin koneisiin, yhä suurempiin massoihin tuontirehua mussuttavaa karjaa ja yhä lyhytjänteisempään teollisten ravinteiden käyttöön.
Rakenne oli näkyvissä jo ennen Euroopassa riehuvaa sotaakin. Päättäjät tiesivät, ettei näennäisen omavaraisella ruokaturvallisuudella voida loputtomiin jatkaa, mutta olettivat ongelmanratkaisulle olevan enemmän aikaa. Putin päätti, ettei aikaa ole.
Koilliseurooppalaisella saarellamme on yleisestikin logistisia haavoittuvuuksia, mutta lihan tehotuotanto on erityisherkkä toimitusketjujen häiriöille ja hintakriiseille. Ketjut ovat pidempiä, monimutkaisempia ja vaihtoehdottomampia kuin kasvisravintoa tuottaessa. Kysyntäpiikit voivat nostaa hinnat niin korkeiksi tai saatavuus keskeytyä niin pahasti, että lihan tehotuotanto on tyhjäkäynnillä kauan, jos perhosen siipi heilahtaa oikein ikävästi toisella puolella maailmaa. Kriisitilanteessa saamme maahan paljon varmemmin kontillisen kengurufileitä kuin kotimaisen lihatuotannon vaatimia resursseja. Ja hyväkin tilanne on niin huono, että maksamme diktaattoreille fossiilihyödykkeistä ja valutamme teollisia ravinteita yhteisiin vesistöihimme, jotta lihaeinespaketissa olisi sinivalkopesty tunnus.
Pekka Haavisto kertoi taannoin, kuinka oli vaalikiertueella pysähtynyt luomutilallisen pihaan, ja onnitellut isäntää eettisestä valinnasta. Isäntä oli tokaissut takaisin: ”Paskat mää mitään eettisyyttä valinnut, vaan rahan. Ne, jotka edelleen tuottaa teollista bulkkia, ei osaa laskea.”
Laskutaidon puute vaivaa myös kansallisessa mittakaavassa. Maan ylin johto juhlii, kun saamme lisää omaa luontoamme kuormittavaa tai tuontirehuja nokkivaa alkutuotantoa, jonka huoltovarmuuden parantamisen sijaan dumppaamme halvalla Kiinaan, oli se sitten raakasellua tai pakastebroileria. Otamme kontollemme luontomme heikentymisen kustannukset, muttemme saa vastineeksi markkinoilta korkeaa hintaa, vaan diili kätellään lähinnä Kiinan kommunistisen puolueen kanssa. Vientimarkkinan sijaan toiminta kuulostaa enemmänkin tribuutilta Neuvostoliiton-kaupalle. Sen voittoja sentään pidettiin Suomen suuntaan kallistuvina, eikä se samaan tapaan edellyttänyt avohakkuita ikimetsissä tai saaristomeren turmelemista sinilevälautoilla.
Markkinaehtoisempaa ja kansantaloudellisesti edullisempaa olisi pyrkiä ekologiseen kestävyyteen, korkeaan laatuun ja kasvispainotteisuuteen. Käyttää maataloustukia yksinomaan ohjauskeinona kestävämpien ketjujen, paikallisten synergiamallien ja päästövähennysten löytämiseen. Keppi ja porkkana ovat hyviä metodeja oikein käytettynä, mutta menettävät tehonsa, jos tappiollisesta saastuttamisestakin saa porkkanoita. Tukia olisi jaettava maatalousyrittäjille, jotka saavat yhteistyöllään hyödyn irti kotimaisista syötteistä ja auttavat toisiaan parantamaan maaperän kasvukykyä luonnollisella ravinnekierrolla. Baltic Sea Action Group on tiedotteissaan korostanut, että juuri kasvukyvyn parantaminen vesistöihin valuttamisen sijaan on mitä keskeisin huoltovarmuustekijä. Tätä lihan tehotuotanto uhkaa, mutta uudet yhteistyömallit korjaisivat asian tekemällä samalla kannattavaa ja resurssitehokasta bisnestä.
Venäjän hyökkäys paljasti maataloutemme sokeita pisteitä, mutta synnytti myös tiedevastaista hysteriaa, aivan kuin nälänhätä iskisi eritoten vauraaseen pohjolaan. Sanna Marinkin yhtyi ympäristötoimia vastustavaan populistiseen pelotteluun, jonka mukaan viljelymaasta olisi jonkinlaista pulaa. Sitä ei taatusti ole, mutta on syytä katsella uudestaan, miten sitä käytetään. Kun kasvistuotanto vaatii maata vähemmän, on monipuolisemmin käytettävissä, ja ehkäisee maaperän muuttumista viljelykelvottomaksi, on se selvästi huoltovarmempi myös maankäytön osalta.
Laiduntavalle lihantuotannolle on kuitenkin paikkansa. Ei lapinmiehen suuhun laitettu sanonta ole täysin väärässä todetessaan, että poro on ainoa vihannes, joka sillä maalla kasvaa. Taannoin pohjoisen väkeä suututettiin toteamalla, että Suomessa on miljoona taloa väärissä paikoissa, ja nyt on ehkä aika suututtaa etelän väki toteamalla, että tuhannet karjatilat ovat väärissä paikoissa. Heidän kannattaisi käyttää peltonsa ihmisravinnon tuottamiseen, ja jättää karjahommat pohjoisen metsiin.
Markus Wasara
Kirjoittaja on äidinkielenään sarkasmia puhuva optimisti, joka diggaa luontoa ja markkinataloutta, ja uskoo niiden tulevan mainiosti toimeen keskenään.
