Voit omistaa maan mutta et sen matosia
Markkinatalous jättää tällä hetkellä planeetan ekosysteemit hinnoittelematta, mikä tekee luonnon tuhoamisesta lyhyellä aikavälillä kannattavaa. Kolumnisti Markus Wasara esittää luontoarvoille omaa mittayksikköä, jolla niiden hinta määritellään.
Markkinatalous perustuu ajatukseen, että niukkoja resursseja ohjataan tehokkaasti kysynnän ja tarjonnan kautta. Resurssista maksaa sen käyttäjä. Mutta tärkein resurssimme – planeetan ekosysteemit – on tällä hetkellä jätetty järjestelmän ulkopuolelle. Järjestelmä on kuin kirjanpitäjä, joka unohtaa suurimman kuluerän. Tuloksena on harha: luonto näyttäytyy rajattomana ilmaisena hyödykkeenä, vaikka sen kantokyky ehtyy koko ajan.
Ekosysteemit tarjoavat elintärkeitä palveluita, kuten hiilensidontaa, veden puhdistusta, pölytystä ja tulvasuojelua. Näitä kutsutaan taloudessa luontopalveluiksi, mutta niiden arvo ei näy taseessa. Metsän hakkaaminen talouskäyttöön näkyy BKT:n kasvuna, mutta kadonneen hiilivaraston ja biodiversiteetin arvo unohtuu. Tämä markkinavääristymä tekee luonnon tuhoamisesta lyhyellä aikavälillä kannattavaa, vaikka pitkän aikavälin seuraukset ovat katastrofaalisia.
Kapitalismin pelisäännöt syntyivät aikana, jolloin luonnonvaroja pidettiin rajattomina. 1700-luvun talousteoriat keskittyivät työn ja pääoman välisiin suhteisiin, mutta jättivät ekologisen kestävyyden kokonaan huomiotta. Valuvika alkoi pian näyttäytyä katona, jota esimerkiksi Iida Turpeisen Elolliset lempeästi kuvaa. Vaikka nykyään osaamme jo kutsua ilmiötä kuudenneksi sukupuuttoaalloksi, talousjärjestelmä palkitsee yhä luonnon kulutuksesta, mutta ei säilyttämisestä.
Kyse ei ole teoreettisesta dilemmasta vaan reaalitaloudesta kovimmillaan. Yritys voi avohakata metsän tai saastuttaa vesistön maksamatta sitä, mitä paikallisille yhteisöille tai koko planeetalle aiheutuu. Kustannukset sosialisoidaan ja tuotot yksityistetään. Tämä ei ole markkinatalouden mukaista vaan räikeä virhe.
Luontopalvelut tulisi hinnoitella ja ottaa mukaan talousjärjestelmään. Hiilidioksidipäästöjen osalta päästökauppa on antanut rohkaisevia tuloksia. Sama mekanismi tulisi laajentaa koskemaan kaikkia luontosysteemejä, joiden niukkuus uhkaa olemassaoloamme. Luontoarvon mittayksikkö voisi olla esimerkiksi “ekosysteemipalvelupiste” (ESP), joka mittaa vaikkapa alueen kykyä sitoa hiiltä, ylläpitää biodiversiteettiä tai ehkäistä tulvia. ESP-yksiköt perustuisivat tieteellisiin malleihin ekosysteemien hyödyistä ja menettämisen kustannuksista. Alueellisesti voisi käyttää eri kertoimia, korostamaan esimerkiksi niin kutsuttujen avainlajien osuutta mahdollisen domino-efektin alkupisteenä. Mitä arvokkaampi tai kriittisempi ekosysteemi, sitä korkeampi hinta.
Luontoarvon hinta ohjaisi etsimään vaihtoehtoisia, ympäristöystävällisempiä ratkaisuja. Viljely rajautuisi ihmisravinnon kannalta täysin riittäville nykypelloille, koska metsän tuhoamisesta perittävä maksu tekisi ahnehtimisesta kannattamatonta. Metsäteollisuus heräisi lopultakin nostamaan jalostusarvoaan, koska polkuhintaisen sellun keittäminen ei kattaisi edes systeemituhon hintaa, jos sen joutuisi maksamaan itse.
Tätä kirjoittaessa uutiseksi nousee Hangossa tehty tuho. Evankelikaalinen Ilkka Klingan säätiö haki poikkeusluvan hakkuille tuulipuistoa varten. Voimaloita ei tullut, mutta tuli 130 hehtaarin avohakkuu kuivaan kangasmetsään, joka on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu luontotyyppi. Vaikka tilalle istutettava puupelto lähtisikin kasvuun yhä pahemmin kuivuvalla maalla, muu metsäluonto kadotettiin iäksi. Säätiön käsitys maan varjelemisesta ei sovi sen paremmin markkina-ajatteluun kuin Raamatun opetuksiinkaan.
Näin törkeä agraarisosialistinen toiminta pitää yksinkertaisesti estää. Hinnoittelu ei saa johtaa siihen, että tuho on oikeutettu, kunhan siitä maksetaan. Rikkaiden maiden on lisäksi vastattava kustannuksista suhteessa historialliseen ympäristöjalanjälkeensä. Markkinamekanismin toimivuus edellyttää, että kirjanpito tekee läpinäkyväksi sen, kuinka 1700-lukulainen omistuskäsitys mahdollisti sikailun yhteiskunnan piikkiin. Ja ennen kaikkea sen, että vika korjataan.
Kun Kai Mykkänen EU:n ennallistamisasetusta vastustaessaan maalaili, kuinka ”kalliiksi se meille tulee”, toimittajan olisi pitänyt esittää jatkokysymys, ketä ”meitä” ministeri tarkoittaa. Asetuksen keskeisenä ideana on ohjata siihen, että tuhoista maksaa kansan sijaan niiden aiheuttaja, joten mahtoiko hän tarkoittaa ”meillä” sellulobbya?
Suomalaisten erityinen luontosuhde voisi tervehtyä vähemmän erityiseksi, kun teoille osoitettaisiin hinta. Kun perikunta haluaa avohakata ikimetsän, virkailija kehottaisi harkitsemaan, koska maksu ikimetsän tuhoamisesta on moninkertainen puukauppaan nähden. Tai kun salametsästysrinki lobbaa susijahdin laillistamista, todetaan, että susiyksilön kansantaloudelliseksi arvoksi lasketaan nykytiedolla noin 6 miljoonaa euroa. Joten jos susijahti kiinnostaa, laittakaa 12 miltsiä Valtiokonttorin tilille, niin pari lupaa tulee postissa.
Kyse on yhteisen planeettamme omistajuudesta. Voit omistaa maan, mutta et sen matosia. Vesivoimayhtiö ei voi omistaa taivaalta satavaa vettä, eikä turveyhtiö oikeutta mökkivesien pilaamiseen. Ekosysteemit eivät tunnista omistajuuden rajoja – ne voivat olla vain yhteisiä. Tämän tunnustaminen on askel kohti talousjärjestelmää, joka mahtuu maapallon rajoihin.
