Kun Mars oli asutettu

Takavuosina uskottiin elämää löytyvän muiltakin aurinkokuntamme taivaankappaleilta kuin Maasta. Kuuluisa tähtitieteilijä William Herschel, joka vuonna 1781 löysi Uranuksen, esitti jopa Auringon olevan asuttu meille näkyvän kuuman kaasukerroksen alla.

Tällaisia asioita pohti myös suomalainen matemaatikko Edvard Engelbert Neovius, kun hän vuonna 1875 julkaisi kirjan Vår tids största uppgift. Siinä hän esitti varsin huikean suunnitelman yli 20 000 sähkölampun sijoittamiseksi korkealle vuorelle yhteydenpitoon Marsin oletettujen asukkaiden kanssa. Neovius oli pohdiskeluissaan myös tekniikan eturintamassa, sillä tuossa vaiheessa sähkövalaisimet olivat lähinnä kokeilujen asteella (Neovius käytti ilmaisua ”galvaniska ljusapparater”): Thomas Alva Edisoninkin ensimmäinen hehkulamppua koskeva patentti rekisteröitiin vasta 1878. Neoviuksen kirja herätti aikoinaan sen verran huomiota, että se käännettiin myös saksaksi, ranskaksi ja venäjäksi, mutta nähtävästi suomenkielistä rahvasta ei katsottu moisten spekulaatioiden kiinnostavan.

Neovius ei tyytynyt vain epämääräiseen visioon, vaan hänellä oli hyvinkin yksityiskohtainen suunnitelma lähetettävän viestin sisällöstä. Seuraava lainaus on Raimo Lehden kirjasta Leijonan häntä, jossa selitetään laajasti Neoviuksen ajatuksia: ”Kirjansa loppuosassa Neovius selostaa yksityiskohtaisesti viestiä, jonka hän on suunnitellut valomerkkien avulla Marsiin lähetettäväksi. Viestin perusidea on seuraava: ensin rakennetaan aritmetiikan yksinkertaisimmista käsitteistä, kokonaisluvuista, peruslaskutoimituksista ja järjestysrelaatioista rakennelma. Tämä laajennetaan seuraavaksi sisältämään alkeisgeometriaa, muodollisen logiikan operaatioita ja lopuksi Aurinkokuntaa sekä viestin lähettävää ihmistä koskevaa reaalitietoa.”

Neovius oli siis hyvin samoilla linjoilla kuin SETI-projektin pioneerit lähes sata vuotta myöhemmin.

Kun Maa ja Mars kiertävät radoillaan Auringon ympäri, nopeammin liikkuva ja lyhyempää rataa kulkeva Maa ohittaa Marsin noin 780 päivän välein. Tällöin Mars näkyy vastakkaisessa suunnassa kuin Aurinko ja on lähellä Maata. Tästä asetelmasta käytetään nimitystä oppositio. Marsin rata poikkeaa huomattavasti ympyrän muodosta; tämän johdosta sen etäisyys Maasta vaihtelee suuresti oppositiosta toiseen ollen lyhimmillään 56 miljoonaa kilometriä, pisimmillään taas vähän yli 100 miljoonaa kilometriä. Vuonna 1877 oli yksi parhaista oppositioista, jolloin Marsin pinnanmuodot olisivat poikkeuksellisen hyvin havaittavissa. Löytyisikö sieltä merkkejä mm. Neoviuksen odottamasta älyllisestä elämästä?

Kun oppositio pari vuotta myöhemmin koitti, monet tähtitieteilijät ja tähtitieteen harrastajat tekivät havaintoja Marsista. Suurinta huomiota herättivät italialaisen Giovanni Schiaparellin havainnot, jotka hän julkaisi kartan muodossa seuraavana vuonna. Schiaparelli havaitsi Marsin pinnalla suoria kapeita piirteitä, joista hän käytti italian sanaa canali, joka voi tarkoittaa niin keinotekoista kuin luonnollistakin muodostelmaa. Oikea englanninkielinen käännös olisi ollut channel (esim. The English Channel), mutta se käännettiin sanalla canal, joka tarkoittaa nimenomaan keinotekoista kanavaa.

Useimmat saman opposition aikaan Marsista havaintoja tehneet eivät moisia piirteitä havainneet, mutta tämä ei saanut läheskään vastaavaa huomiota. Syynä tähän oli ainakin osittain se, että Schiaparelli oli hyvin arvostettu aurinkokunnan tutkija.

Havainnot Marsista saivat muiden planeettojen asukkaita pohtineiden mielikuvituksen suorastaan laukalle. Vaikka Schiaparelli ei alun perin esittänyt suorien linjojen olevan keinotekoisia, monet muut tutkijat ja etenkin lehdistö ja suuri yleisö tekivät tämän johtopäätöksen. Ehkä eniten Mars-huumaa levittivät hyvin vaikutusvaltainen tähtitieteen popularisoija Camille Flammarion ja itseoppinut amerikkalainen tutkija Percival Lowell.

Lowell perusti Arizonan Flagstaffiin observatorion nimenomaan Mars-tutkimuksia varten. Hän ja hänen yhteistyökumppaninsa julkaisivat siellä tekemiensä havaintojen perusteella hyvin yksityiskohtaisia karttoja, joissa kanavat näkyivät usein kahtena rinnakkaisena viivana. Viivat muodostivat myös eräänlaisen verkoston solmukohtineen. Lowell levitti karttojaan ja ajatuksiaan Marsin sivilisaatiosta kirjoittamissaan yleistajuisissa kirjoissa.

Kaikki tutkijat eivät kuitenkaan kanavia nähneet, vaikka heidän käytössään oli vastaavan tasoisia tai parempia kaukoputkia kuin Lowellilla. Lowell puolustautui sillä, että ehkä kaikilla ei ollut yhtä tarkka näkö kuin hänellä. Toisaalta Flagstaffin sijainti korkealla vuoristossa mahdollisti paremmat havainto-olosuhteet kuin lähempänä merenpinnan tasoa. Kirjoissa ja lehtiartikkeleissa suorastaan korostettiin Lowellin ja hänen kilpailijansa William Pickeringin havaintojen vaatimaa karskia, lähes herooista, löytöretkeilijämeininkiä. Tämän lisäksi piirrosten ja karttojen yksityiskohtaisuus loi myös vaikutelman suuresta tarkkuudesta.

Kuitenkin epäilijöitä riitti. William Pickeringin veli Edward Pickering, tähtien spektroskopian uranuurtaja ja Harvardin observatorion johtaja, oli raivoissaan siitä, että hänen pikkuveljensä haaskasi Andeille suuntautuneella matkalla arvokasta havaintoaikaa tekemällä piirroksia Marsista.

Kreikkalainen Eugené Antoniadi oli aluksi innostunut Flammarionin kirjassa olleista kanavakartoista niin paljon, että oli valmistanut niiden avulla pallokartan Marsista. Tekemällä enemmän havaintoja itse, hän kuitenkin alkoi epäillä kanavien todellisuutta. Hän teki sarjan kokeita, joissa hän osoitti ihmismielen voivan luoda illuusion suorista viivoista kuvassa, joka oikeasti koostui eri kokoisista läiskistä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä itseään piirtämästä Merkuriuksesta karttoja, jotka perustuivat jokseenkin yhtä paljon mielikuvitukseen.

Epäilyksiä herätti myös se, että eri havaitsijoiden samalla havaintogeometrialla piirtämät kuvat kanavista saattoivat erota suurestikin yksityiskohdiltaan. Vuonna 1911 uutisoitiinkin marsilaisten rakentaneen kaksi jättimäistä kanavaa kahdessa vuodessa, näin paljon näytti kanavarakenne muuttuneen edellisestä oppositiosta. 1900-luvun alussa suurin osa tähtitieteen ammattilaisista olikin epäilevällä tai kielteisellä kannalla kanavien suhteen.

Havainnot kanavista olivat melkein pelkästään ihmissilmällä kaukoputken läpi tehtyjä. Suomalaisessakin lehdistössä levitettiin tietoja, joiden mukaan kanavat oli saatu kuvattua Lowellin observatoriossa. Lehdissä ja kirjoissa julkaistut valokuvat olivat kuitenkin melkoista suttua, mikä sai Lowellin puolustautumaan, että kanavat näkyivät paremmin alkuperäisillä negatiiveilla. Valitettavasti läheskään kaikki eivät voineet niilläkään kanavia erottaa. Kysymys jäi tuolloin ratkaisematta osittain myös siksi, että tuon aikaisella tekniikalla valotusajat olivat sen verran pitkiä, että ilmakehän aiheuttamat häiriöt sumensivat kuvia. Periaatteessa paljain silmin siis pystyi erottamaan ilmakehämme lyhyiden rauhallisuuden hetkien aikana pienempiä yksityiskohtia kuin mitä valokuviin oli mahdollista ikuistaa.

Sensaatiomaisten lehtijuttujen ohella Marsin kanavien herättämä huuma inspiroi populaarikulttuuria. H.G. Wellsin klassikkoromaanissa War of the Worlds (1898) marsilaiset hyökkäsivät Maahan. Romaanin pohjalta Orson Welles teki ”uutislähetyksen” muotoon kuunnelman, joka herätti pienimuotoista paniikkia vuonna 1938. Tätä tosin liioiteltiin huomattavasti tuon aikaisessa lehdistössä. Garrett P. Servissin Edison’s Conquest of Mars (1898) taas käänsi asetelman päälaelleen. Kirjassa tuolloin elossa ollut Thomas Alva Edison ja muut Maan merkkihenkilöt käynnistivät vastahyökkäyksen ja valloittivat Marsin!

Ehkä hienoin kuvaus Marsin asukkaista oli kuitenkin Edgar Rice Burroughsin Barsoom-sarja, jonka ensimmäinen teos Princess of Mars ilmestyi vuonna 1912. Siinä John Carter siirtyi Marsiin eli Barsoomiin eräänlaisella teleportaatiolla. Marsin alhaisemman painovoiman ansiosta hänestä tuli supersankari, joka tietenkin pelasti pulaan tuon tuostakin joutuvan prinsessa Dejah Thorisin ja meni hänen kanssaan naimisiin. Se, että prinsessa muiden barsoomilaisten tavoin muni munia, ei millään tavalla hidastanut heidän lisääntymistään.

Tiedeyhteisön Marsin kanavia kohtaan tuntema mielenkiinto alkoi hiipua viimeistään Lowellin kuoleman jälkeen 1916. Tosin vielä 50- ja 60-lukujen vaihteessa esitettiin, että jotkut Marsin pinnalla havaitut vuodenaikojen kuluessa vaihtelevat piirteet voisivat liittyä kasvillisuuteen. Viimeistään luotainlennot kuitenkin osoittivat, että Mars oli hyvin eloton kappale. Jos siellä on elämää, se lienee mikrobien kaltaista ja todennäköisesti syvemmällä maaperässä - vai pitäisikö sanoa marsperässä.

Vaikka haaveet Marsin älyllisestä elämästä ovat historiaa, niin jokseenkin yhtä luovaa ja välillä villiäkin mielikuvitusta käytetään kuvailtaessa viime vuosina löydetyillä eksoplaneetoilla mahdollisesti vallitsevia olosuhteita. Lowell, Antoniad ja Neovius varmasti myhäilevät jossakin kaukana...

Pertti Rautiainen
Kirjoittaja on tähtitieteen dosentti

Lähteitä ja lisälukemista
Ginström, Martin: På bibliotekets hyllor: Vår tidsstörsta uppgift
Karttunen, Hannu: Vanhin tiede (Ursa 1996)
Lane, K. Maria D.: Geographies of Mars: Seeing and Knowing the Red Planet (University of Chicago Press 2011)
Lehti, Raimo: Leijonan häntä - luoko tietoa luonto vai ihminen? (Ursa 2001)
Rooney, Anne: Mapping the Universe: Exploring and Chronicling the Cosmos (Arcturus Publishing 2017)