Solidaarisuus on pienimmillään silloin, kun sitä tarvitaan kaikista eniten

Kuva: Valentin Antonucci / Pexels

Eva Tawasoli

Maailmanlaajuisen pandemian ja talouskriisin seurauksena äärimmäisen köyhyyden määrä on kääntynyt jyrkkään kasvuun vuosikymmenten suotuisan kehityksen jälkeen. On esimerkiksi arvioitu, että koronapandemian aiheuttamaan nälänhätään kuollaan kehitysmaissa enemmän kuin COVID-19 -tautiin kuollaan koko maailmassa. Koronapandemian leviämisen estämiseksi on ymmärrettävästi asetettu rajoitustoimenpiteitä ympäri maailmaa ja yhteiskunnat on suljettu. Yhteiskuntien sulkemisen myötä kansainvälinen kaupankäynti on hiipunut ja pandemiasta seurannut taloudellinen taantuma on iskenyt pahiten kehitysmaissa asuviin köyhiin. Mitä kauemmin yhteiskunnat ovat suljettuina sitä suurempaa määrää ihmisiä uhkaa akuutti hätä. Vaikka pandemian kaikkein vakavimmista seurauksista kuten akuutista nälänhädän riskistä puhuttiinkin jo keväällä 2020, kansainvälinen yhteisö ei ole reagoinut varoitusmerkkeihin riittävällä tarmolla. Kehitysmaiden köyhät ja nälkiintymisen korkeassa riskissä olevat on toistaiseksi jätetty oman onnensa nojaan.

EU-maat ovat YK:n Agenda 2030 -ohjelman tavoitteiden mukaisesti sitoutuneet poistamaan äärimmäisen köyhyyden maailmasta seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tavoitteen saavuttaminen vaikuttaa utopistiselta tilanteessa, jossa EU-valtioilla ei tunnu riittävän solidaarisuutta keskellä kriisiä edes toisilleen.

Esimerkiksi Euroopassa yhä kiistaa aiheuttavasta elvytyspaketista sovittaessa julistettiin solidaarisuuden ja yhteistyön merkitystä. Vaikka elpymisvälineestä sopuun päästäisiinkin, ei solidaarisuus valitettavasti näytä ulottuvan tarvittavissa määrin EU:n ulkorajoja pidemmälle. Pandemia on yllättänyt koko maailman – myös kansanvälisen yhteistyön ja avunannon. Kansainvälisessä avustuksessa ja kehitysyhteistyössä ei ollut varautumisvalmiuksia avunantoon pandemian aikana. Tarve kriisi- ja kehitysavulle on kasvanut pandemian aiheuttamien seurausten vuoksi, mutta apu ei ole päässyt perille vastaavasti kuten aikoina ennen koronapandemiaa. Koska apu ei ole päässyt perille, syntyy apua tarvitsevissa maissa pandemian seurauksena kasvaneen avuntarpeen lisäksi hoitovelkaa. Hoitovelka puolestaan tarkoittaa suurempaa avuntarvetta tuleville vuosille tai pahimmassa tapauksessa kasvanut avuntarve ja hoitovelka aiheuttaa jopa ennenaikaista kuolemaa. Avuntarpeessa olevien ihmisten määrä kasvaakin vuoden aikana YK:n arvioiden mukaan 167 miljoonasta ihmisestä 235 miljoonaan. Suurimman hädän alla ovat naiset ja lapset. Koronapandemialla onkin merkittäviä seurauksia myös tulevaisuuden kehitysyhteistyössä ja kansainvälisessä avunannossa. Akuutti puute ja nälänhätä uhkaa alueita, joissa on jo aiemminkin kamppailtu köyhyyden ja puutteen kourissa. On esimerkiksi arvioitu, että pandemian seurauksena nälkäkatastrofit, joita ei Somalian lisäksi ole 20 vuoteen koettu yhdessäkään maailman valtiossa, uhkaavat nyt useaa maata – jopa 22 valtion alueella on uhka akuutille nälkäkriisille. Lisäksi nälänhätä ja pandemia voimistavat eriarvoistumisen, levottomuuksien sekä muiden yhteiskunnallisten ongelmien ja ihmisoikeusrikkomusten riskiä. Ihmisille, jotka kärsivät kriisistä pahiten tulee löytyä tukea ja solidaarisuutta. Akuutin kriisiavun antaminen ja pidemmän aikavälin kehityshaasteiden ratkaiseminen vaatii maailmanlaajuista tahtoa sekä vahvaa, koordinoitua ja strategista yhteistyötä. Siksi on tärkeä, että kansainvälinen yhteisö pyrkii aktiivisesti kehittämään olemassa olevien kehitysyhteistyömekanismien rakenteita, jotta voidaan apua kohdentamaan tehokkaammin äärimmäisestä köyhyydestä kärsiville.

Kehitysyhteistyöhankkeissa tulee parantaa tuloksellisuutta, vähentää avun sirpaleisuutta, osallistaa kehitysavun kohteita systemaattisesti sekä tehdä parempaa arviointia ja toimia pitkäjänteisemmin.

Koronarokote on herättänyt toiveet koronaviruksen tukahduttamisesta, mutta pandemiasta pahiten kärsineiden alueiden ja ihmisten hätään rokote ei tuo nopeaa helpotusta. Sen sijaan pandemian aiheuttamiin sosiaalisiin ongelmiin auttaa solidaarisuus ja vahva kansainvälinen yhteistyö. Koronapandemia ei tule olemaan viimeinen kohtaamamme laajamittainen kriisi vaan seuraavat uhkakuvat ovat jo horisontissa. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen seurauksena syntyvät ruokatuotannon haasteet, nälkäänäkevien määrän kasvu ja massasiirtolaisuus ovat todellisia uhkia. Siksi onkin aivan välttämätöntä, että kriisien välillä varaudutaan tuleviin uhkakuviin. Valitettavan usein kriisinhallinnan mekanismeja suunnitellaan liian myöhään ja keskellä pahinta kriisiä, jolloin solidaarisuus on pienimmillään juuri silloin, kun sitä tarvitaan kaikista eniten. Puheenvuoro on julkaistu aikaisemmin Uuden Suomen blogissa.