Betonoiko lähiörakentaminen Turun seudun kuntarakenteen?

Kerrostalovaltaisten lähiöiden aluerakentaminen oli takavuosina Suomen ratkaisu asuntopulaan ja kaupunkeihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen. Turun seudulla rakentamiseen liittyi myös kuntien taistelua itsenäisyytensä puolesta. Vaikutukset pirstoutuneessa kuntarakenteessa näkyvät edelleen.
Viskaripolun pistetaloja Turun Härkämäessä. Kuva: Petri Aalto

Lounais-Suomen kuntarakenne on tunnetusti hyvin hajanainen. Turun seutukunnassa asuu 11 kunnassa noin 335 000 asukasta. Tampereen seutukunnan alueella kymmenessä kunnassa asuu selvästi enemmän ihmisiä, noin 410 000 asukasta.

Hajanainen kuntarakenne vaikeuttaa seutukunnan kehittämistä ja sen ylläpitäminen on kansantaloudellisesti kallista. Esimerkiksi raitiotien rakentamisen joutunee Turku käynnistämään yksin, koska naapurikunnat eivät lähteneet hankkeeseen mukaan.

Kuntarakenteen muuttaminen ei ole kuitenkaan millään tavalla esillä. Seudulla vannotaan sen nimeen, että kuntarajojen yli tehtävän yhteistyön syventäminen riittää, eikä rajojen muutoksia tarvita. Seudun kunnat tekevätkin toki hyvää yhteistyötä mm. joukkoliikenteessä sekä jäte- ja vesihuollossa.

Vaikkei muutosta olekaan näköpiirissä, voi silti kysyä, miten tähän tilanteeseen on päädytty? Vielä sotien jälkeen kuntaliitoksia tehtiin. Paattinen, Kakskerta ja Maaria liitettiin Turkuun. Lisäksi Turku sai eri vuosikymmenillä alueita Raisiosta ja Kaarinasta.

Suurempiakin haaveita Turulla oli, sanoo tietokirjailija Mikko Laaksonen. Haaveet tyrehtyivät, kun naapurikunnat ottivat Turun itsensä käyttämän lähiörakentamisen käyttöön.

”1960–70-luvun vaihteessa Turku tavoitteli naapurikuntien liittämistä itseensä. Taloudellisesti vahvat naapurikunnat Raisio, Kaarina ja Lieto rakensivat kuitenkin aluerakentamisen periaatteiden mukaisesti itse oman ”tytärkaupungin”. Seutukaavaliiton tukemana tapahtunut rakentaminen poisti edellytykset kuntaliitoksiin.”

Aluerakentamisella tarkoitetaan mallia, jossa kunta ja rakennusyhtiö sopivat jonkin alueen rakentamisesta. Kunta huolehtii kaavoituksesta, ja rakennusyhtiö rakentaa rakennusten lisäksi myös kunnallistekniikan ja kadut. Rakennusyhtiö huolehtii asuntojen markkinoinnista ja myynnistä.

Raisiolaisesta näkökulmasta liitos Turkuun näyttäytyi 1960-luvulla todellisena uhkana. Nopeaan kasvuun liittyneet työpaikat ja palvelut sijaitsivat Turussa. Pansion Raisio menetti jo vuonna 1931 ja myöhemmin menivät Mälikkälä ja Upalinko.

”Ensimmäisissä seudun yleissuunnitelmissa Turun seudun aluekeskukset oli sijoitettu Naantaliin, Lietoon, Piikkiöön ja Paraisille. Tämä olisi johtanut Raision ja Kaarinan jakamiseen Turun ja tytärkaupunkien kesken”, sanoo Laaksonen. Hän on yhdessä tietokirjailija Petri Aallon kanssa kirjoittanut helmikuun alussa julkaistun Turun lähiöt -teoksen (Sammakko 2021).

”Vuoden 1967 seutukaavallisessa rakennekaaviossa aluekeskukset sitten siirrettiin Raisioon ja Kaarinaan.”

Periaatteessa lähiöitä kaavoitettiin ainoastaan kuntien omille maille. Joskus tämä vaati notkeutta päätöksenteossa. Helmikuussa 1969 Raision kauppalanvaltuusto päätti Friisilän tilan ostamisesta. Samassa kokouksessa ja heti seuraavassa pykälässä päätettiin tilan myynnistä rakennusliikkeelle ja aluerakentamissopimuksesta.

Joskus myös rakennusliikkeet tarjosivat omistamaansa maata kaupungille ostettavaksi kaavoitusta varten. Turku osti toukokuussa 1972 Kuralan kylämäen alueita ja alueelle oli tarkoitus rakentaa kerrostaloja. Prosessi mutkistui ja päättyi lopulta rakennushistoriallisesti yllättävän positiiviseen tulokseen.

Rakennusyhtiölle osoitettiin toinen alue korvaavaksi alueeksi, ja Kuralan kylämäki suojeltiin. Siellä on toiminut jo usean vuosikymmenen ajan ”elävän historian kylä”, jossa vanhasta maatalousyhteiskunnasta kerrotaan tekemisen ja toiminnan kautta.

Lähiöt – aikansa kuvia

Aluerakentaminen liitetään voimakkaasti 1960-70-lukujen lähiörakentamiseen, vaikka sitä on toki käytetty muissakin kohteissa.

Ensimmäisten aluerakentamissopimusten joukossa oli rakennusyhtiö Ruolan sopimus Möysän alueen rakentamisesta Lahdessa. Ruola ja Lahden kaupunki sopivat vuonna 1960 alueen kaavoittamisesta ja Ruola rakensi osan alueen kaduista ja kunnallistekniikasta. Turussa sovittiin vuonna 1963 laajasta kokonaisuudesta, jossa eri alueita varattiin eri rakennusyhtiöille.

Puolimatka, Ruola, Taso ja Urakoitsija saivat kukin omat alueensa. Myöhemmin tehtiin lisää jakopäätöksiä, joissa myös alueiden katu- ja viemäritöiden rakentaminen sälytettiin kokonaan rakennuttajien vastuulle.

”Aluerakentamissopimukset heijastavat 1960–1970-luvun korporatiivista Suomea”, Laaksonen sanoo.

”Nykyisin samanlaiset ehdot sopimuksissa olisivat laittomia. EU-jäsenmaassa ei voida vaatia esimerkiksi paikallisen työvoiman käyttöä. Kerrostalovaltaisten lähiöiden aluerakentaminen oli kuitenkin Suomen ratkaisu suureen asuntopulaan, joka syntyi sotien jälkeen yhteiskunnan rakennemuutoksen yhteydessä. Kaupungithan kasvoivat tuolloin kohisten.”

Sopimuskulttuuri ja kiivas rakentaminen synnyttivät myös lieveilmiöitä. Poliitikkojen, viranomaisten ja rakennusliikkeiden välistä yhteistyötä tarkasteltiin 1980-luvulla myös oikeussaleissa, ja esimerkiksi tamperelaisen rakennusyhtiö Nopan jutussa annettiin myös tuomioita.

Sato ja Haka rakensivat naapurikuntiin

Osittain Turku aiheutti itse aluerakentamisen käynnistymisen toisessa naapurissa, Kaarinassa.

”Turun Sato ei saanut Turusta aluevarausta lähiölle, joten se päätyi rakentamaan Koriston ja Kairiskulman alueet Kaarinassa. Hovirinnan suurlähiön ja kuntakeskuksen rakentamisesta päätettiin, kun liitos Turkuun tuli konkreettiseksi uhaksi. Kunnan aloitteesta rakennetun lähiön rakentaminen esti kuntaliitoksen toteutuminen.”

Myöskään yksi Helsingin seudun suurimmista aluerakentajista, vasemmistolainen Haka, ei saanut Turussa aluevarauksia. Raisioon Haka rakensi sitten Inkoisten Rankion alueen ja Naantaliin Taimon kerrostalot.

Lähiöt – mainettaan parempia

Kerrostalovaltaisten lähiöiden aluerakentaminen oli Suomen ratkaisu asuntopulaan ja maalta kaupunkeihin suuntautuvaan muuttoliikkeeseen. Rakentamisen perustana oli modernistinen arkkitehtuuri ja sen sodanjälkeinen kehitys sekä rakentamisen teollistuminen.

Lähiörakentamista on myöhemmin arvioitu kriittisesti. Kustannustehokas rakentaminen, aravarakentamisen ohjeet ja valmiit elementtimallistot ohjasivat talojen suunnittelua. Arkkitehtien rooli oli kaventunut talon suunnittelussa. Onko kritiikki aiheellista?

”Lähiöiden asunnot olivat aikanaan hyvin moderneja. Se unohtuu helposti, kun lähiörakentamista arvioidaan tämän päivän näkökulmasta. Hanasta tuleva kylmä- ja kuumavesi, wc, kylpyamme, keskuslämmitys, parveke ja hissi olivat monille lähiöihin muuttaville uusia asioita”, kertoo Petri Aalto.

Myöhemmin mukavuuksiin lisättiin tietysti myös huoneistokohtainen sauna. Ensimmäisenä näin tehtiin Simo Järvisen ja Eero Valjakan suunnittelemassa Espoon Olarissa 1969 alkaen. Yhtiösaunoista ei kuitenkaan kokonaan luovuttu.

Lähiöiden alkuvaiheen asuntotuotanto oli pienasuntovaltaista. Yleisin asuntotyyppi oli kaksi huonetta ja keittiö.

Kaksion katsottiin täyttävän perheasunnon minimivaatimuksen. Myöhemmin rakennettiin kolmen, neljän jopa kuuden huoneen ja keittiön asuntoja.

Lähiluonnon merkitys on voimakkaasti kasvanut viime aikoina, ja lähiöistä luontoa löytyy. Kaavoituksessa säästettiin erityisesti kallioisia ja ympäristöltään vaihtelevia metsäalueita puistoiksi.

Pääsääntöisesti lähiöihin toteutettiin myös minimipalvelut kuten päivittäistavarakauppa, koulu ja päiväkoti.

”Usein väitetään, että lähiöt on suunniteltu tilapäisiksi, kestämään 30–40 vuotta. Turun lähiöiden päätöksenteko- ja sopimusaineistosta ei löydy yhtään viittausta tällaiseen”, Mikko Laaksonen sanoo.

”Tontit myytiin asunto-osakeyhtiöille ja kiinteistöyhtiöille, joiden huolto ja ylläpito järjestettiin siten, että talot voivat olla käyttökunnossa ennalta määräämättömän ajan.”

Lähiöiden keskustaa edullisemmat asunnot ovat alkaneet taas houkutella uusia asukkaita. Esimerkiksi Helsingissä Roihuvuori ja Turussa Luolavuori, Uittamo ja Hepokulta ovat nostaneet suosiotaan myös nuorten ja hyvin koulutettujen keskuudessa.

Lähiötalojen ylläpitäminen ja peruskorjaaminen onkin yleensä parempi ratkaisu kuin niiden purkaminen. Tältä suunnalta Turunkaan seudun rakennemuutosta siis tuskin kannattaa lähteä edistämään.

Seppo Kemppainen / Verde

21.2.2021 19:25

2 Kommentit

  1. Tämän betonoidun yhdyskuntarakenteen vuoksi raitiovaunu ei ole käytännöllinen eikä taloudellinen liikenneväline Turussa. Asutus on sijoittunut hajalleen keskustan ympärille, sekä kaupungin alueelle että naapurikuntiin, joiden rajat on kovin lähellä keskustaa. Meidän on tyydyttävä joustavaan kumipyöräliikenteeseen vaikka kuinka tykkäisimme kiskoista. Sitäpaitsi kaupungilla ei ole mitenkään varaa sellaiseen suurinvestointiin. Sillä ei oikeastaan olisi varaa niihin muihinkaan mutta ilmeisen välttämättömiin investointeihin, joita on jonossa odottamassa kiireellistä toteutusta. Kaupungilla ei ole myöskään varaa olla taas vuosia rakennustyömaana toriparkkityömaan jälkeen. Sellainen voisi olla kuolinisku keskustalle kauppakeskustana. Voisi muuttua asumalähiöksi.

  2. Kuntien yhdistymiseen ei ole mielestäni tarvetta, sillä yhteistyöllä voidaan tarpeelliset asiat hoitaa, kuten pääkaupunkiseudulla liikenne- ja vesiasiat. Kunhan valtio hoitaisi peruspalvelut tai ainakin niiden täyskatteisen rahoituksen niin kunnat voisivat keskittyä vaikkapa pururatojen perustamiseen.

    Vajaan 40 000 asukkaan Vuosaaressa asukkaat eivät saaneet rakentaa kuntoportaita haluamaansa paikkaan vaan asia kiersi kaupungintalon kautta. Ehkäpä 20 000 asukkaan Sipoossa tällainen asia olisi osattu hoitaa itsekin. Sipoossa ollaan ainakin sen verran tarkkoja, ettei parhaalla paikalla seissyttä nuorisotaloa olisi päästetty rapistumaan, kuten oli käynyt Kalvikinniemen Aurinkorannan puoleisessa kainalossa Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskusjohdetulle hienolle kiinteistölle.

    Jonkun vanhan kaupunkitieteellisen tutkimuksen mukaan onnellisimmat ihmiset asuvat 20 000 asukkaan kunnissa. Yhdyskuntaoppi ei liene niin sanottu kasaantuva tiede.

    Olen vankasti ympäristötietoinen mutta siitä huolimatta olen asunnut sekä Kontulassa ettää Kannelmäessä 1960-luvun lopun valoisissa asunnoissa, joissa on kunnon keittiöt ja kylpyhuoneet sekä yhteinen pesutupa sekä riittävät palvelut ja ratayhteys lähellä. Toinen tyttäreni asuu Roihuvuoressa ja toinen Olarissa ja Kehää pitkin pääsen autolla ovelta ovelle 20 minuutissa. Ratoja en juuri käytä, koska ne vievät keskustaan, eikä sinne ole säännöllistä asiaa.

    Olen Helsingissä omistanut auton 40 vuotta, mutta en ole sillä juuri keskustaa tukkinut ja sinne joutuessani ajankin vahingossa yksisuuntaiselle väärään suuntaan. Lähiöasumista ei saisi demonisoida, sen sijaa sukulaisissa sukkulointia tulisi suosia vaikkapa kunnallisella sähköautolisällä: Helenin ilmaistolpat joka kortteliin kattojen aurinkopaneloinnin ehdolla!

Lähetä kommentti