Laulujoutsen pelastui - kuka pelastaisi muut uhanalaiset?

Ympäristötoimittajien valokuvanäyttely “Yhä täällä” Tiedekeskus Heurekassa Vantaalla kiinnittää katsojan huomion siihen luontoon, joka on vielä jäljellä ihmisen toiminnasta huolimatta – tai juuri siksi, että olemme tehneet jotakin oikein. Kuvat ovat puhuttelevia, ja niiden äärelle kannattaa pysähtyä. Toivottavasti ne saadaan nähtäville myös muualle Heurekan jälkeen.

Useat eläinlajit ovat Suomessa vakavasti uhattuja, mutta monet ovat yhä täällä. Eläinlääkäri ja kirjailija Yrjö Kokko vaelsi heti sodan jälkeisinä vuosina Enontekiön Lapissa etsimässä tarunhohteisen linnun, laulujoutsenen pesimälampia. 

Joutsen oli silloin lähes hävinnyt Suomen luonnosta, ja jäljellä oli vain muutamia pareja, jotka pesivät syrjäisimmillä tunturilammilla, ihmistä ja ihmisen pyssyjä paeten. 

Siellä, missä nyt patikoidaan goretex-asusteissa ja ajetaan porojen perässä mönkijöillä, kirjailijan minähahmo Tiiti ja hänen saamelaissyntyinen ystävänsä Niuniu taittoivat matkaa sarkahousuissa ja kuljettivat varusteensa lainaporojen vetämässä reessä. 

Välillä jo toivottomien retkien perimmäinen tavoite oli pesivien joutsenten valokuvaaminen. Kun joutsenpari viimein löytyi, rakennettiin kepeistä ja porontaljoista piilokoju. Mustavalkoiset valokuvat kehitettiin puron varressa tiipiin suojassa. Retkistä, niiden mittaan kerrotuista tarinoista ja niiden aikaisista pohdinnoista syntyi 70 vuotta sitten luonnonsuojelun klassikkokirja ”Laulujoutsen”.

Viimeisten joutsenten kuvaamisella oli tietenkin suurempi tarkoitus.

Valokuvien ja kirjan tavoitteena oli saada suuri yleisö ymmärtämään kansallislinnun ahdinko, jotta sen metsästäminen ja vainoaminen saataisiin loppumaan. 

Muutamaa vuotta myöhemmin julkaistu ”Ne tulevat takaisin” kertoikin jo menestyksestä. Vaikka joutsen oli vieläkin niin harvinainen lintu, että keskisuomalaisessa myllykoskessa talvehtivaa yksinäistä joutsenta tultiin tilausbusseilla katsomaan, oli lajin aallonpohja jo takana.

Luin molemmat kirjat edellisen kerran linnuista vastikään kiinnostuneena koululaisena, todennäköisesti vähän yli puoli vuosisataa sitten. Jo silloin ne kertoivat menneestä maailmasta, ja nyt yhtä lailla se maailma kuin tapa kirjoittaa siitä ovat kiehtovalla tavalla vieraita. 

Lapin ja Pohjanmaan syrjäkulmien köyhyys tulee esiin puolivahingossa, kun kuvataan pientilaa, jonka kotilammessa pesii ihmiseen jo tottunut joutsenpari. Tapa kuljettaa tarinaa tuo välillä mieleen myöhempien aikojen Cousteau-dokumentit, joissa keskityttiin usein kuvaamaan enemmän retkikunnan varustautumista kuin ”luonnon ihmeitä”.

Yrjö Kokon kirjat olivat aikansa Suomessa myyntimenestyksiä. Muutaman rakeisen mustavalkoisen valokuvan avulla ne herättivät kansakunnan ja onnistuivat pelastamaan joutsenen. 

Nyt laulujoutsen pesii kymmenentuhannen parin voimin koko maassa etelärannikkoa myöten. 

Metsästyspaineen väheneminen ja aktiivinen suojelutyö ovat sittemmin mahdollistaneet monen muunkin lajin kuten merikotkan paluun sukupuuttoon kuolevasta runsaslukuiseksi. 

Nämä menestystarinat auttavat pitämään yllä toivoa, kun nyt luemme kuinka erittäin uhanalaista punasotkaa yhä metsästetään tai kuinka metsästyslupia aletaan heti lisätä, kun metsokanta jossakin hieman vahvistuu. 

Kiitos sinulle, Tiiti. Kuka osaisi nyt tehdä punasotkasta tai nokikanasta koko kansan lemmikin?

Kokko, Yrjö: Laulujoutsen – Ultima thulen lintu. WSOY, Porvoo 1950.

Kokko, Yrjö: Ne tulevat takaisin. WSOY, Porvoo 1954