Puhelin herätti minut seitsemältä aamulla. Perhe Tšerkasista, joka asettui eilen majapaikkaamme oli tekemässä lähtöä. He lähtivät pihaltamme tyytyväisen oloisina ja toivoivat pääsevänsä rajan yli päivän aikana. He kiittivät, että olivat saaneet levättyä ja nukuttua luonamme ja kehuivat pehmeitä sänkyjä sekä lämmintä huonetta.
Palasin kotiin tyytyväisenä toivoen perheelle parasta. Tarkistin, että internetyhteydet toimivat jälleen. Halusin työskennellä, mutta nukahdin uudelleen. Heräsin uudelleen vasta puoli kahdeltatoista, kun vanhin poikani herätti minut.
Työskentelin useita tunteja ja luin kaikki uutiset, jos mahdollista, etsin myös viralliset raportit sotatapahtumista. Žytomyrin kaupungissa ohjus osui sairaalaan. Serkkuni on nyt puolustamassa kaupunkia. Hän on psykologi ja sairaanhoitaja. En voi uskoa tätä.
Katson hänen valokuvaansa Instagramissa, jossa hän on niin nuorena, sotilaspuvussa. Joululomalla kävimme hiihtämässä ja lumilautailemassa yhdessä. Hän lauloi joululauluja ystäviensä kanssa. Aivan kuin kaikki tämä olisi kaukana menneisyydessä, vaikka siitä on vain muutama kuukausi. Nyt serkkuni ei enää voi viettää öitään kotonaan. Hänen vanhempansa kieltäytyvät lähtemästä kaupungista pois hänen läheltään.
Eilen ja tänään internet toimi erittäin huonosti. Verkkoyhtiö sanoi, että heillä on väliaikaisia vaikeuksia, ja lupasivat, että muutamassa päivässä kaikki palaa normaaliksi.
Siskoni tuli käymään kaupungista ja kertoi naisesta, joka oleskelee hotellissa kolmen pienen lapsen kanssa, nuorin on noin vuoden ikäinen. Nainen kaipaisi lastenrattaita, mutta siskoni ei löytänyt omia vanhoja rattaitaan, joten hän tuli pyytämään niitä minulta. Minulla on niitä useita, enkä ole tarvinnut rattaita enää pitkään aikaan. Kävin hakemassa yhdet autotallista. Annoin mukaan myös lämpimiä ulkovaatteita vauvalle.
Emme toivo tulevaisuudelta enää mitään muuta kuin sitä, että pommit eivät lentäisi yläpuolellamme.
Tänään selailin vuoden takaisia valokuvia tietokoneellani. Menetimme hetkessä arkisen, hiljaisen ja huolettoman elämämme. Nyt emme ole enää kiinnostuneita TikTok-trendeistä tai puhu mielenterveydestä, iloitse tulevista matkoista tai viikonloppusuunnitelmista.
Yritämme vain selviytyä ja pitää rakkaamme turvassa. Meitä kiinnostaa vain välttämättömät perustarpeet: koti, ruokaa, unta, lämpöä, internetyhteys, sähköä. Tarvitaanko mitään muuta onneen? Emme toivo tulevaisuudelta enää mitään muuta kuin sitä, että pommit eivät lentäisi yläpuolellamme.
Mikään muu ei ole enää tärkeää kuin barbaarien karkoittaminen kaupungeistamme ja kylistämme. Torjua hyökkäys.
Joku naapurini on soittanut kyläneuvostoon ja sanonut, että majoitan epäilyttävää väkeä.
Mieheni setä asuu vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa kylässä lähellä Tšernihivin kaupunkia, aivan Valko-Venäjän ja Venäjän rajan tuntumassa. Tänään, ensimmäistä kertaa sodan alkamisen jälkeen, hän otti yhteyttä. Hän sanoo, että he ovat istuneet kellarissa lähellä taloaan kolme päivää, he eivät ole syöneet mitään, koska pelkäävät mennä ulos. Kylässä aloitettiin ammuskelu keskiviikkona ja se ei ole lakannut hetkeksikään. He eivät pystyneet lähtemään alueelta aiemmin, ja nyt se on mahdotonta.
Aamulla majapaikastani lähtenyt perhe Tšerkasista otti uudelleen yhteyttä. Perheen äiti kysyi, että onko majapaikka vielä vapaana. Se oli, sillä kukaan ei ollut ehtinyt kysyä yösijaa päivän aikana. En ollut vielä edes vaihtanut petivaatteita. Hän pyysi minua varaamaan majapaikan heille uudelleen.
Kävelin kyläneuvostoon lapseni kanssa. Joku naapurini on soittanut kyläneuvostoon ja sanonut, että majoitan epäilyttävää väkeä. Muutama päivä sitten kyläneuvosto päätti, että kaikkien niiden, jotka majoittavat pakolaisia tulisi lähettää kopiot passeistaan. Ei ole väliä majoittaako, naisia, miehiä vai lapsia, yhden päivän vai kuukauden ajan. Miesten on myös ilmoittauduttava asepalvelukseen kahden päivän kuluessa.
Oli pimeää, kun perhe Tšerkasista palasi. He olivat hyvin järkyttyneitä. Perheen äiti pystyi tuskin pidättelemään kyyneleitään ja näytti siltä, että hän on hermoromahduksen partaalla.
He eivät menneet Slovakiaan, koska perheen miesten piti hakea armeijan värväystoimistosta todistukset poistuakseen maasta. Perhe meni hakemaan todistuksia Užhorodista. Värväystoimistossa kyllä todettiin, että perheen poika on vammautunut, eikä sovellu asepalvelukseen, mutta perheen isän katsottiin olevan kykenevä avustaviin tehtäviin. Tämä tarkoittaa, että häntä ei värvätä armeijaan, mutta kylläkin alueellisiin puolustusvoimiin.
Toisin sanoen perheen isä ei voi lähteä Ukrainasta ja nyt hän ei saa edes poistua tämän piirikunnan alueelta. Koko perheen on asetuttava sodan ajaksi nyt tänne.
Tiedän jo, miten voin auttaa heitä, mutta annan heidän nukkua ensin. Lankoni vanhempien talo sijaitsee, noin 40 kilometrin päässä meistä. Kukaan ei asu talossa enää, isä kuoli viime vuonna ja pojat muuttivat Užhorodiin asumaan. Siellä perhe voi asua niin kauan kuin haluavat.
Siskoni 5-vuotias poika puhui tänään puhelimessa Krimillä asuvan isoäitinsä kanssa. Isoäiti kysyi, miksi poika ei ollut päiväkodissa. Poika vastasi vain lyhyesti: “Sota!“.
Isoäiti oli hämmästynyt, koska hän asuu Krimillä, eikä tiedä sodasta mitään. Hän ei ollut kuullut, että Ukrainassa ihmiset elävät ja kuolevat nyt pommien, ohjusten ja ilmaiskujen alla, nukkuvat metrossa ja kellareissa. Vasta nyt hän ymmärsi.
2.3.2022
Kääntänyt englannin kielestä suomeksi Outi Toivanen-Visti. Chopak ja Bigun ovat tuottaneet aiemmin Suomeen yritysvastuullisuuteen liittyviä raportteja mm. ukrainalaisten siirtotyöläisyydestä Yritysvastuu.fi -palveluun.
0 kommenttia