Ilman luontoa ei ole taloutta – kestävä talouspolitiikka vaatii moniarvoista taloustiedettä

Elämme suurten kriisien keskellä. Ilmastonmuutos, globaali pandemia, ja sota lähialueilla vaikeuttavat yhteiskunnan ohjaamista kohti kestävämpää tulevaisuutta, erityisesti vanhoilla malleilla. Näiden kriisien myötä ajatus taloustieteellisen osaamisen moniarvoistamisesta on saanut vahvistusta. Tätä kutsutaan myös tieteelliseksi pluralismiksi.

Taloustieteen moniarvoistaminen on tärkeää kahdesta syystä. Ensinnäkin, taloustieteilijöiden rooli yhteiskunnallisina asiantuntijoina on merkittävä. Talous ja talouspolitiikka linkittyy vahvasti muihin yhteiskunnallisiin osa-alueisiin. Taloustieteilijöillä on merkittäviä asiantuntijarooleja niin kuntien kuin valtion hallinnossa sekä kansainvälisissä organisaatioissa. Taloustieteelliset analyysit ja mallit vaikuttavat siis käytännössä siihen, miten yhteiskuntiamme johdetaan. 

Toiseksi, nykyinen taloustieteen opetus perustuu pitkälti vain yhteen teoriasuuntaukseen, uusklassiseen taloustieteeseen. Tämän koulukunnan ajattelu pohjautuu kuitenkin ongelmallisille olettamuksille esimerkiksi ihmisen perusolemuksesta ja yhteiskunnan toimintaperiaatteista. Tämän takia hyvinvointi- ja ympäristöongelmien ratkaisuja on yhä hankalampaa saavuttaa pelkästään uusklassisen teorian opein.

Lisäksi uusklassisen teorian perusolettamukset eivät heijastu pelkästään päätöksentekoon, vaan myös kaikkeen yhteiskunnassa käytävään talouskeskusteluun. Uusklassisen teorian monimutkaiset matemaattiset mallit ovat johtaneet talouskeskustelun epädemokratisoitumiseen.

Taloustiede vaikuttaa talouspolitiikkaan

Kuten yllä mainittiin, nykyinen taloustieteellinen ajattelu pohjautuu vahvasti uusklassiseen talousteoriaan. Uusklassisen talousteorian analyysia ohjaa pääsääntöisesti kolme perusolettamusta. 

Ensiksi, analyysi perustuu yksilötason tarkasteluun, jossa yksilöä pidetään rationaalisena oman edun tavoittelijana (homo economicus). Toiseksi, uusklassinen teoria perustuu ajatukseen, että kaikki ihmisen toiminta perustuu oman edun maksimoimiseen. Kolmanneksi, uusklassismi nojaa niin kutsutun metodologisen tasapainon olettamukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että valtavirran taloustiede odottaa yksilötason tarkastelun johtavan aina jonkinlaiseen käyttäytymisen tasapainoon laajasti tarkasteltuna.

Ehkä suurimpina ongelmina pelkän BKT-kasvun tuijottamisessa ovat tästä seuraavat ympäristövaikutukset.

Nämä kolme perusolettamusta tiivistyvät esimerkiksi Margaret Thatcherin vuonna 1987 tokaisemaan “There is no such thing as society!” -lauseeseen. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että taloustieteellinen ajattelu näkee yksilön, ei yhteiskunnan, tekevän yksilöllisiä valintoja, aina hyötyajattelusta käsin. Tällainen analyysi johtaa käytännössä siihen, että ohitamme päätöksenteossa esimerkiksi rakenteelliset ja sosiaaliset vaikutukset ihmisen käyttäytymiseen.

Ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa tämä on näkynyt hyvin pitkään yksilötason valintoja ja hintamekanismeja korostaneessa politiikassa sen sijaan, että olisimme etsineet systeemitason ratkaisuja.

Näiden perusolettamuksien lisäksi uusklassinen taloustiede jakautuu mikro- ja makrotaloustieteeseen. 

Mikrotaloustiede tutkii sitä, miten yksilöt, kotitaloudet ja yritykset tekevät päätöksiä ja luovivat markkinoilla niukoilla resursseilla. Makrotaloustiede tutkii samaa, mutta valtioiden ja ylempien toimialojen tasolla. 

Kummassakin analyysia ohjaavat edellä esitetyt perusolettamukset ihmisen käytöksestä ja tavoitteista. Käytännössä tämä on johtanut esimerkiksi siihen, että jatkuvasta talouskasvusta on tullut hyvinvointia kuvaava määre. Yhteiskuntien materiaalisen varallisuuden kasvun (eli esimerkiksi bruttokansantuotteen) on ajateltu kasvattavan hyvinvointia, kuitenkaan huomioimatta hyvinvoinnin sosiokulttuurisia ulottuvuuksia tai BKT:n kasvun eriarvoista jakautumista yhteiskunnissa. 

Ehkä suurimpina ongelmina pelkän BKT-kasvun tuijottamisessa ovat tästä seuraavat ympäristövaikutukset. Jo 1970-luvulta lähtien kansainväliset ilmasto-, ympäristö- ja ekologisen taloustieteen tutkijat ovat korostaneet talouskasvun ja ilmasto- ja ympäristötuhojen välistä suhdetta. 

Kestävyyspaneelin Lassi Linnasen ja Minna Halmeen mukaan tämä on käytännössä johtanut siihen, että yhteiskuntamme instituutiot ovat suunniteltu aikakaudella, jolloin “resurssien ehtyminen ja kasvavat päästöt eivät ole olleet rajoittavia tekijöitä. Kulutuksen eetos on syvälle sulautunut kulttuuriimme”.

Tämä ei ole kestävää talouspolitiikkaa. Kasvulle perustuva talousjärjestelmä ei toimi ekologisten reunaehtojen sisällä. Kuten Linnanen ja Halme argumentoivat: “taloustieteen mallit perustuvat oletukselle, että yhteiskunnat toimivat erillään luonnosta: luonto lasketaan talouden piiriin vasta, kun otamme luonnonvaroja käyttöömme ja luomme niistä erilaisia tuotoksia.”

Uusklassiset ratkaisut kestävyydelle

Korjaavaksi liikkeeksi uusklassisen taloustieteen sisällä on ehdotettu luonnon ja sen prosessien arvottamista rahallisesti. Kuten Partha Dasguptan (2021) nopeasti tunnetuksi tulleessa julkaisussa kirjoitti, ihminen ja talous ovat riippuvaisia luonnon resursseista ja luonnon “palveluista”. 

Tässä ajattelussa uusklassista taloustiedettä venytetään luontoon arvottomalla niin sanottuja “ekosysteemipalveluita” rahallisesti. Tässä ajattelussa ratkaisu luontokadolle on se, että kaikille ekologisille prosesseille, kuten pölyttäjien työlle tai hedelmällisen maaperän muodostukselle asetetaan taloudellinen hinta. Vaikka tämä onkin tervetullut askel kohti kokonaisvaltaisempaa ajattelua, pohjaa se edelleen olettamukseen, että kaikelle voidaan asettaa rahallinen hinta.

Ekosysteemipalveluajattelussa luonto ja ympäristö nähdään välineellisinä arvoina, vaikka ne voisi tai pitäisi nähdä itseisarvona tai sisältävän hengellisiä, kulttuurisia, sosiaalisia arvoja.

Tällainen analyysi saattaa johtaa ekosysteemipalveluiden suurempaan arvostamiseen, mutta sitä on samaan aikaan arvosteltu sen eriarvoistavista vaikutuksista. Toinen kritiikki ekosysteemipalvelu-ajattelulle on se, että luontopalveluiden rahallinen arvottaminen mahdollistaa erilaisten rahallisten hyöty-haitta-analyysien tekemisen. Jos taloudellinen voitto katsotaan arvokkaammaksi kuin luonnon tai ekologisten prosessien rahallinen arvo, nämä voidaan asettaa hierarkkiseen asemaan. Viimeiseksi, ekosysteemipalveluajattelussa luonto ja ympäristö nähdään välineellisinä arvoina, vaikka ne voisi tai pitäisi nähdä itseisarvona tai sisältävän hengellisiä, kulttuurisia, sosiaalisia arvoja.

Talouskasvu ja ekosysteemipalvelu-ajattelu ovat vain yksittäisiä esimerkkejä uusklassisen taloustieteen rajallisuudesta hahmottaa kestävää talousjärjestelmää. Tämän vuoksi yhä suurempi joukko taloustieteen opiskelijoita, tutkijoita ja aktivisteja on alkanut vaatimaan taloustieteiden moniarvoistamista ja palauttamista takaisin osaksi laajempaa yhteiskuntatieteiden joukkoa.

Taloustieteellisen osaamisen moniarvoisuus kestävän talouden pohjana

On siis selvää, että taloustieteellinen analyysi pohjaa sellaisiin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin olettamuksiin, jotka ovat monien yhteiskuntatieteiden oppialoilla kumottu tai vähintään haastettu. Uusklassisen taloustieteen olettamukset ja mekanistinen ihmiskuva ovat johtaneet sellaiseen talouspolitiikkaan, jossa yhteiskuntaa ei ajatella systeemisenä kokonaisuutena ja jossa ihmispsykologian lisäksi myöskään luonnon rajallisuutta ei ymmärretä. Näiden lisäksi elämme keskellä haastavia kriisejä, joiden hallinta vaatii asiantuntijatietoa yhä useammista näkökulmista

Tätä vaatimusta ovat lähteneet ajamaan Suomessa muun muassa Rethinking Economics -järjestö, joka perustettiin vuoden 2008 alkaneen finanssikriisin jälkimainingeissa. Järjestön yksi päätavoitteista on taloustieteellisen opetuksen moniarvoistaminen. Tämä ei tarkoita uusklassismin hylkäämistä, vaan että sen lisäksi opiskelijoille tarjottaisiin myös muita työkaluja yhteiskunnan ja maailman ymmärtämiseen.

Taloustieteellisen osaamisen moninaistaminen on osa perustavanlaatuisten ajatusmallien muutosta.

Uusklassisen talousteorian lisäksi on tietenkin muitakin teorioita, mutta niitä ei opeteta taloustieteiden opinnoissa. Tällaisia ovat muun muassa behavioraalinen, ekologinen, feministinen tai kompleksisuustaloustiede. 

Nämä mallit ottavat laajemmin huomioon ihmisen toimintaan vaikuttavat valtarakenteet sekä ympäristön kantokyvyn.Niiden myötä on syntynyt erilaisia talousmalleja, kuten hyvinvointitalous, donitsitalous tai kohtuutalous, joissa jatkuvan kasvun sijaan tavoitellaan hyvinvointia ympäristön kantokyvyn rajoissa.

Näistä tunnetuin, taloustieteilijä Kate Raworthin kehittämä donitsitalous, pyristelee irti jatkuvan talouskasvun pakosta asettamalla yhteiskunnalle ekologiset rajat ja sosiaalisen hyvinvoinnin tavoitteet. Käytännössä tämä tarkoittaa samaan aikaan suurta ajatuksellista murrosta lineaarisesta kasvuajattelusta kohti syklistä, rajat ja tavoitteet selkeämmin huomioon ottavaa ajattelua. Lisäksi donitsitalousmalli vaatii uusia tapoja mitata politiikan vaikuttavuutta. 

Siinä missä BKT mittaa rajallisesti vain valtion tuotantoa, donitsitalous ottaa huomioon tästä koituneet ympäristörasitteet sekä tuotannon jakautumisen sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Bryssel, Amsterdam ja Pirkanmaan liitto ovat ensimmäisiä eurooppalaisia toimijoita jotka ovat ottaneet donitsitalouden mallin käyttöön toiminnassaan.

Taloustieteellisen osaamisen moninaistaminen on osa perustavanlaatuisten ajatusmallien muutosta. Tähän vaaditaan sekä moniarvoista taloustieteellistä opetusta että uusia hallinnon menetelmiä mitata politiikkatoimien vaikuttavuutta kokonaisvaltaisesti, ei vain perinteisten taloustieteellisten panos-tuotosmallien kautta. Kuten sanottu, elämme keskellä monimutkaisia kriisejä, joiden hallinta vaatii monialaista osaamista ja yhteiskunnallista ymmärrystä.