Lihantuotannon rehevöittävä vaikutus leviää jo kohti Selkämerta

Nykyisin kaikesta Itämereen päätyvästä ihmisperäisestä typestä 50 % ja fosforista 70 % on lähtöisin maataloudesta. Merkittävänä ongelmana on eläintuotannon, varsinkin sika- ja siipikarjatilojen lantaravinteiden ylijäämä tietyillä alueilla, sekä niiden kertyminen peltojen maaperään. Täältä ne valuvat ja päätyvät vesistöjä ja Itämerta rehevöittämään.

“Koko rannikkoalueemme vedet ovat heikentyneessä tilassa. Fosforipitoinen vesi on alkanut viime vuosina leviämään Itämeren pääaltaalta myös pohjoiseen päin Selkämerelle”, kertoo John Nurmisen säätiön meriympäristöjohtaja Marjukka Porvari. 

Säätiö tekee ja rahoittaa monipuolista työtä Itämeren luonnon ja puhtauden hyväksi.

“Mereen joutuu maaperään vuosikymmenien aikana kertyneitä ravinteita pelloilta tulevien valumavesien mukana. Niiden määrää on vielä kasvattanut ilmastonmuutoksen aiheuttama sateisuuden ja lumettomien talvien lisääntyminen. Fosforia on kertynyt maatalousmaahan niin paljon, että se vastaa mittaluokaltaan viljelykasvien tarvetta 30 vuoden ajaksi.”

Tuotantoeläinten määrät kasvaneet

Suurten, runsaasti lantaa tuottavien siipikarjatilojen määrä on kasvanut 2000-luvulla muun muassa Satakunnassa ja Varsinais-Suomessa. Suomessa broilereita tuottavia tiloja on noin 200, missä eläinmäärä on yksikköä kohti 25 000–70 000 yksilöä, ja teurastettavia yhteensä yli 80 miljoonaa vuosittain. Tästä kertyvät lantamäärät ovat huomattavia.

Myös sianlihan tuotanto on kasvanut. Tiloja on nykyään 850 ja sianlihan tuotanto 175 miljoonaa kiloa. Broilerin ja sianlihan tuottamista on kasvattanut vienti. Tämä suuntautui ennen korona-aikaa sianlihan osalta Kiinaan, ja koronan jälkeen broilereiden osalta muun muassa Taiwaniin ja Etelä-Koreaan.

Tämä on johtanut suuriin lannan ylijäämä- ja käsittelyongelmiin eläintuotannon alueilla. Peltojen lannoittamiseen käytetty, kasvien tarpeeseen nähden ylimääräinen lantafosfori kertyy maaperään ja sitä kautta vuosien saatossa vesistöihin.

“Aiemmin kotieläintuotanto ja peltoviljely toteutettiin yhdessä. Toisen maailmansodan jälkeen tulivat käyttöön keinolannoitteet, joilla ryhdyttiin tuottamaan ruokaa ihmisille ja maatalouden tuotantoeläimille. Lihantuotanto ja lannan syntyminen eläintuotannossa eriytyivät toisistaan”, toteaa Porvari.

“Tämän seurauksena on syntynyt merkittävä ravinne-epätasapaino. Ja tänään tämä ongelma kytkeytyy suureen eläintuotannon määrään, ja siihen, kuinka paljon eläinperäistä ravintoa me ihmiset käytämme. Tästä eriytymisestä on seurannut fosforin akkumuloitumista, eli rakennamme merkittävää fosforiylimäärää maaperään, varsinkin länsirannikollamme”, Porvari jatkaa.

Mereen valuneet fosfori ja myös typpi ovat aiheuttaneet laajoja ongelmia koko Itämeren alueella. Nämä ravinteet lisäävät kasviplanktonin tuotantoa, joka kuollessaan painuu osin pohjalle. 

Siellä sen hajoaminen kuluttaa happea ja aiheuttaa pohjaan hapettomia alueita ja vyöhykkeitä. Tämä käynnistää liukoisen fosforin vapautumista pohjasta, mikä ruokkii rehevöitymistä ja etenkin sinileväkukintoja pintavesiin. Pohjan hapettomuus myös köyhdyttää alueen elinyhteisöä, muun muassa tiettyjen kalastuksen kohteena olevien kalalajien menestymistä.

Lannan, ”ravinnepommin” käsittely puutteellista

Lannan käsittely ja kuljetus on kallista. Pelloille sijoitettavasta lannasta valtaosa onkin sellaista, jota ei ole separoitu, kuivattu tai muuten prosessoitu. Suurin osa lannasta jääkin sen syntypaikkojen läheisyyteen. Kasvitiloilla lannan vähäiselle hyötykäytölle keskeinen syy on myös, että hankittavat keinolannoitteet ovat halvempia ja kätevämpiä käyttää.

Porvarin mukaan menetelmiä lannan hyödyntämisen ja käsittelyn kannattavaan hyödyntämiseen on yritetty kehittää jo vuosikymmenen ajan.

“Maataloustukea muun muassa EU:n CAP-ohjelmasta tulisi kohdentaa lantaravinteiden kierrätykseen. Yhteiskunta on tässä tukipolitiikassa aikaansaanut ongelman, ja sen pitää auttaa sen ratkaisemisessa. Ei voi kaataa ongelmaa yksittäisen viljelijän niskaan – eivät he halua saastuttaa vesistöjä. Ratkaisujen pitää löytyä tukijärjestelmän muokkaamisesta.”

Biokaasutuotannon ravinteiden kierrätystä tulisi kehittää

Biokaasu on tärkeä ja yleistyvä vaihtoehto lannan hyödyntämiselle. Biokaasun kysyntä kasvaa ja lantaravinteita voidaan prosessoida kuljetettavaan muotoon, mutta tässä on ongelmansa.

“Kuljetettavien ravinteiden prosessointi vie niin paljon energiaa, että lisäenergiaa ei synny ja hiilijalanjälki jää nykyisillä tavoilla helposti miinukselle.”

“Ongelmana on, että biokaasun valmistusprosessissa jäljelle jäävä lanta on märkää. Tämän lannan kuivatus esimerkiksi pelleteiksi vaatisi paljon energiaa, ja syö biokaasulla tuotetun energian”, Porvari vahvistaa.

Ojitetut suot ja metsät edelleen ravinnepäästölähteitä

Suomessa vuosikymmeniä toteutettu laaja soiden ja suometsien ojitus on aiheuttanut merkittäviä ravinne- ja kiintoaineshuuhtoutumia Itämereen. Nyt on tiedossa, että päästöt ovat suurempia ja pidempiaikaisempia kuin ennen luultiin.

“Metsäojituksen supervallassa Suomessa oli aiemmin käsitys, että typpi- ja fosforiravinteiden päästöt kestävät vain muutaman vuoden ojituksen jälkeen. Nyt tiedetään, että ravinnekuormitus on selvästi suurempaa, ja valunta jatkuu vanhoista ojista vielä kymmeniä vuosia ojituksen jälkeen. Tietyillä alueilla, esimerkiksi Perämerellä metsätalouden kuormitus voi olla samansuuruista tai suurempaa kuin maataloudella.

Valtion Kemera-tuella on metsissä edelleen tuettu täydennys- ja kunnostusojituksia, vaikka myös se lisää ravinne- ja kiintoainespäästöjä.

“Usein metsäojitukset eivät edes paranna metsän tuottoa, mutta sama tukiautomaatti on jäänyt pyörimään. Paitsi sisävesistöille ja Itämerelle tämä on ollut haitallista myös luonnon monimuotoisuudelle. Se ei ole ollut aina taloudellisestikaan hyödyllistä. Myös avohakkuilla ja niiden jälkeisellä maaperän muokkauksella aiheutetaan ravinnevalumien ja hiilen vapautumisen lisääntymistä metsäalueilta”, Porvari kertoo.

Maataloustuet monipuolisemmiksi

EU:ssa suurin osa maataloustuista on hehtaaripohjaista, eli mitä enemmän peltoa on viljelyssä, sitä enemmän saa tukea.

Porvarin mukaan osaa pelloista ”viljelläänkin” vain tukien vuoksi, eivätkä ne tuota varsinaisesti mitään. 

“Näitä peltoja viljelijät itsekin kutsuvat höpöheinäpelloiksi.”

Vain tukien vuoksi auki pidettävät pellot aiheuttavat turhia kasvihuone- ja vesistöpäästöjä sekä vähentävät luonnon biodiversiteettiä, Porvari sanoo.

Jos tukia annettaisiin siitä, että näitä höpöpeltoja otettaisiin pois viljelykäytöstä, ja tuettaisiin niitä vaikka villeinä lintupusikkoina tai vapaasti kasvavina metsinä niin saataisiin ekosysteemihyötyjä, vähennettäisiin vesistö- ja luonnon monimuotoisuushaittoja, sekä lisättäisiin maatalousmaan hiilinieluja.

Keinoja Itämeren hyväksi löytyy

John Nurmisen säätiö on edistänyt uusia menetelmiä Itämeren ravinnekuormituksen hillitsemiseen. Peltojen kipsikäsittelyllä voidaan pienentää fosforivaluntaa pelloilta jopa 50 %. Peltoja, joille tämä menetelmä on käyttökelpoinen, on Suomessa jopa 0,5 miljoonaa hehtaaria.

Maastamme löytyy runsaasti rehevöityneitä merenlahtien ruovikoita. Niiden niitosta saatavalla ruo´olla on useita hyötykäyttömahdollisuuksia, kuten turpeen korvaaminen kasvualustana sekä biohiilen valmistus.

Samalla voidaan merkittävästi kierrättää ravinteita rannikkovesistä maalle. Fosforia 5–120 kiloa, typpeä peräti 50 – 100 kiloa hehtaaria kohti.

Luontoarvot huomioon ottavalla ruovikoiden niitolla on mahdollisuus lisätä monimuotoisuutta, kuten lintu- ja hyönteislajien elinmahdollisuuksia. Jos rehevöitynyt ruovikko on niitetty, mutta jää korjaamatta, se alkaa mädäntyä ja vapauttaa paitsi ravinteita veteen, myös vahvaa ilmastonmuutosta aiheuttavaa kasvihuonekaasua, metaania.

Itämeren tilan parantamiseksi olisi oleellista ottaa käyttöön kotieläintilojen lannan käsittelyyn uusia ja tehostettuja prosessointimenetelmiä, ja siirtää lantaravinteita laajemmin kasvinviljelyn käyttöön. Samanaikaisesti vähennettäisiin keinolannotteiden käyttöä maanviljelyssä.

“Meidän elämäntapamme on aiheuttanut sen, että ravinteita on kertynyt Itämeren pohjaan ja peltojen maaperään ympäristössämme. Tämä kytkeytyy osin lihapohjaisten ruokavalintojemme kestämättömyyteen”, tiivistää Marjukka Porvari lopuksi.