Helsinki ei riitä vihreille

Suomessa ei voi olla suuri puolue, jos on suuri vain Helsingissä. Vahva pääkaupunkiseutu on menestystekijä koko maalle, mutta politiikassa vastakkainasettelu ole viisasta. Kepulainen Helsingin-vastainen retoriikka on pahimmillaan ala-arvoista, mutta yhtä lailla on syytä miettiä, miten Helsingin etuja ajetaan.

12.9.2022 | Puheenvuoro

Rööperifest Helsingissä 2019. Kuva: Leena Brandt

Vihreiden pyrkimys koko maan puolueeksi sai jälleen uutta vääntöä, kun Helsingin vihreiden keskuudessa nousi keskustelu, jonka mukaan hallitus ei ole pitänyt huolta Helsingin tarpeista. Alkusykäyksenä oli Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Fatim Diarran (vihr) kommentit hallituksen suunnitelmasta tarjota opintolainahyvitys syrjäseudulle muuttaville vastavalmistuneille. 

Some-reaktioista päätellen Fatu ei ole yksin. 

Samalla sai sitten huutia hallituksen kaupunkipolitiikka, jopa sote todettiin virheeksi. Monet helsinkiläiset vihreät eivät ehkä ole täysin sisäistäneet sitä faktaa, että Suomessa ei voi olla suuri
puolue, jos on suuri vain Helsingissä. Mutta Suomessa voi olla suuri puolue, vaikka oli millainen mikrotekijä Helsingissä. Keskustalla on  vieläkin pari prosenttiyksikköä suurempi kannatus kuin vihreillä, vaikka pääkaupungissa ei kepulaisilla ole sanan sijaa.

Amerikka ensin, Suomi ensin – Helsinki ensin?

Suomi tarvitsee vahvan Helsingin ja Uudenmaan. Siksi niille pitää turvata toimintaedellytykset. Kepulainen Helsingin-vastainen retoriikka on pahimmillaan ala-arvoista ja tästä on tuoreita esimerkkejä maa- ja metsätalousministeri Antti Kurvisen turkiskommenteissa.

Mutta kyllä Suomi myös maakuntansa tarvitsee.

On totta, että aluepolitiikassa on tehty kohtuuttomia ja ennen kaikkea tehottomia ratkaisuja, yhtenä esimerkkinä alueellisen lentotoiminnan tukeminen.

On totta, että aluepolitiikassa on tehty kohtuuttomia ja ennen kaikkea tehottomia ratkaisuja, yhtenä esimerkkinä alueellisen lentotoiminnan tukeminen. Käsite pekkarointi ei syntynyt tyhjästä. Mutta aluepolitiikkaa tarvitaan turvaamaan kansalaisten yhdenvertaisuus, joka on vihreille perusarvo. On selvää, että aluepolitiikassa me helsinkiläiset olemme maksajia. Niin hyvinvointiyhteiskunta toimii, tuloja tasataan.

Kannattaa miettiä, miten helsinkiläisten maksajan roolin korostaminen poikkeaa siitä, kun suurituloiset paheksuvat tulonsiirtoja, jotka he sanovat maksavansa. Olisi kohtuutonta suoraan verrata helsinkiläisten etujensa puolustamista ja maksajan roolin tuskailua Amerikka ensin tai Suomi ensin -oppeihin. Mutta samasta ajattelutavasta ne pohjautuvat: miksi minun pitää auttaa tuon ongelmien ratkaisemisessa, kun itsellänikin on ongelmia?

Ero tulee siitä, että tuskin kukaan helsinkiläinen haluaa kokonaan aluepolitiikkaa lopettaa.

Tasa-arvo koskee myös syrjäseutuja

Poliitikkojen, siis myös vihreiden ja helsinkiläisten, kuuluu huolehtia maan kaikista ongelmista. Koulutetun työvoiman, kuten lääkärien ja vaikkapa puheopettajien löytäminen syrjäseuduilla on yksi kiistaton ja todella pitkäaikainen ongelma. Se, onko opintolainahyvitys siihen oikea keino, on vaikea sanoa. Ilmeisesti ainakin Norjassa siihen ollaan tyytyväisiä.

Yksi ongelma on terveyspalvelujen eriarvoisuus. Sitä ratkaistaan sote-uudistuksella.

Eikä se ole pelkästään pois kaupungeilta, kuten nyt taas jotkut vihreätkin väittävät. Kuten aluevaalit osoittivat, erityisesti keskuskaupunkien valta kasvoi uudistuksessa pienten maaseutukuntien kustannuksella. Helsinki kyllä kiistatta kuuluu uudistuksen maksajiin.

Helsinki maksaa ja saa

Monet asiat ovat meillä Helsingissä koko lailla hyvin kun vertaa maahan keskimäärin. Meillä on esimerkiksi keskimääräistä selvästi parempi palvelutaso ja alhaisempi veroprosentti.

Emme sitä paitsi ole vain maksaja valtakunnassa. Valtion työpaikoista, erityisesti korkeapalkkaisista, on suhteettoman suuri osa Helsingissä. Pääkaupunkiasema tuo tänne myös yksityisen sektorin parhaiten tienaavat ihmiset.

Se tuo meille ensinnäkin verotuloja ja toiseksi ostovoimaa, joka sekä parantaa palvelutasoa että välillisesti tuo vielä lisää verotuloja.

Sen lisäksi me saamme nauttia useista ainutkertaisista kulttuurilaitoksista, joita valtio joko subventoi tai ylläpitää kokonaan, esimerkiksi kansallisteatteri, ooppera, kansallismuseo ja suuri joukko erikoismuseoita. Muutenkin maan kulttuurielämä on keskittynyt aika paljon Helsinkiin – ja sitä myötä myös taiteen rahoitus. 

Meillä on kaksi yliopistoa, jotka rikastuttavat monin tavoin kaupungin elämää, kolmas tuossa heti Kehä ykkösen takana. Meillä on maan parhaat raideliikenneyhteydet…

Myös Helsingillä on ongelmansa, kuten kallis asuminen, suuri maahanmuuttajien osuus ja jatkuva segregaation uhka. Terveydenhoidon ja vanhustenhoidon kriisit koskettavat myös helsinkiläisiä. Näitä ei pidä väheksyä.

Kenen laariin keskustellaan

Vaalien lähestyessä kiinnostavaa on, miten Helsinki vs. maakuntien Suomi -vastakkainasettelu vaikuttaa vihreiden kannatukseen. Lienee todennäköistä, että se vaikeuttaa vaalityötä maakuntien Suomessa. Mutta kun helsinkiläisille väitetään, että hallitus, jossa istuu kaksi helsinkiläistä vihreää ministeriä, olisi kohdellut Helsinkiä huonosti, miten se vaikuttaa helsinkiläisten luottamukseen vihreitä kohtaan? Kuka siis tällaisesta vastakkainasettelun vahvistamisesta hyötyy?

Politiikassa tarvitaan jos ei kaiken- niin ainakin monenlaisia ihmisiä. Räväkkyyskin on joskus tarpeen. Sillä saadaan huomio johonkin asiaan. Mutta kun räväkkyys purkautuu kovin vahvana, eteneminen seuraavaan vaiheeseen, vuoropuheluun, on joskus tarpeettoman pitkä.

En ole ihan varma, miten Helsingin tavoitteet ja näkökulmat tulevat ymmärretyiksi muualla maassa, jos keskustelussa omaksutaan ”bileiden maksajan” rooli, puhutaan ”pääkaupunkiseudun törkeästä kyykyttämisestä”.

Keskustelussa vahvat tunteet estävät etenemästä parhaiden argumenttien vertailuun. Vihreillä on tästä kokemusta sekä muiden puolueiden suunnalta että puolueen sisällä.

Eero Karisto
Kirjoittaja on toimittaja

12.9.2022 15:20

Tilaa uutiskirje!

Teemme Verdeä pääosin vapaaehtoisvoimin. Voit tukea vihreää journalismia tilaamalla viikoittaisen uutiskirjeen.

2 Kommentit

  1. Helsingissä ja muissa kasvukeskuksissa on työssäkäyvät ikäluokat vahvasti edustettuna, muualla sitten taas vanhukset. Mitä syrjäisemmästä paikasta kyse, sitä isommin vanhukset dominoivat.

    Helsingissä on kuntalaisista eläkeläisiä 19,4%. Pellossa 46,5%.

    Tähän kun yhdistetään se fakta, että hyvinvointivaltio perustuu tulonsiirtoihin eri ikäryhmien välillä. Työikäiset maksavat muiden maksuttomat tai tuetut palvelut.

    Tästä kaikesta seuraa että niin kauan kuin meillä on hyvinvointivaltio, ja työikäiset pakkaantuvat eri seuduille mitä eläkeläiset, tulee näitä alueiden välisiä tulonsiirtoja olemaan. Jännä että joillekin kasvukeskuksissa asuville tuo on hyvin vaikea ymmärtää.

    Kysymykseni Fatimille onkin lähinnä, että kannattaako hän hyvinvointivaltiota? Ainakin hän kovin katkera tuntuu olevan syrjemmässä asuvia kohtaan, heitä voittopuolisesti eläkeläisiä kohtaa jotka tämän hyvinvointivaltion kuitenkin ovat rakentaneet.

    Ja kyllä, me syrjässä asuvat Vihreästi ajattelevat olemme jo useamman kerran vieneet kämmenen otsalle näiden alueellisten vastakkainasettelujen takia. Emme me sellaista halua, vaikka meidän näkökulmastamme järjestelmä ei mielestämme ole meidän kannaltamme ollut edullinen.

    Syviä huokauksia kuului taas tässä viimeisimmässä avautumisessa, että ei tämä kyllä taas helpota seuraaviin eduskuntavaaleihin osallistumista.

    Voisivatko pääkaupunkiseudun vastakkainasettelua lietsovat selkeästi sanoa että mitä he oikein haluavat. Jos Helsinki on nyt ”bileiden maksaja”, niin miten heidän kokemansa vääryys korjataan? Pitäisikö alueiden välisistä tulonsiirroista luopua, ja mitä se lopulta sitten tarkoittaisi?

  2. Politiikka on sikäli hankalaa, että vaikka tietäisi olevansa jossain asiassa oikeassa, ei tämä riitä, vaan täytyy saada muut vakuutetuiksi paitsi totuudesta niin myös totuuden poliittisesta hyödystä.

    Olen kirjoittanut peruspalvelujen rahoituksen epätasa-arvosta pitkään mielipidekirjoitusten tasolla mutta yhä erilaiset vapaavuoret edeltäjineen ja seuraajineen valittavat, miten pääkaupunkiseutu ylläpitää muuta Suomea.

    Perusongelma on, että sekä perustuslaki että muu lainsäädäntö takaavat kansalaisille tietyt peruspalvelut mutta eduskunta on sysännyt näiden palvelujen tuottamisen ja rahoituksen kunnille, mistä on seurannut, että palvelujen laatu vaihtelee ja että eri kunnissa niistä maksetaan verojen kautta eri hinta.

    Valtionosuudet ja kuntien verotulojen tasaus eivät ole täysimääräisesti oikaisseet tilannetta, mikä näkyy monen muuten hyvin hoidetun maaseutukunnan korkeassa veroäyrissä.

    Eri juttu ovat ne kepulit aluetuet joita maakuntiin syydetään. Tästä ei ole nyt kyse vaan suuremmista summista, jotka käytetään kaikille kuuluvien peruspalvelujen tuottamiseksi.

    Kunnat ovat kukin omalla tavallaan selviytyneet niille asetetuista velvoitteista sadalla eri tyylillä ja atk-järjestelmällä. Tässä on kyse surkean huonosta hallinnosta, mistä hallitukset ja ministeriöt kantavat asiallisen vastuun. Aikoinaan oli Paras-hanke, missä pyrittiin löytämään parhaat käytänteet mutta tuliko siitä villoja? Kuitenkin esimerkiksi terveysasema tarjoaa joka kunnassa standardipalvelut pääkaupunkiseudun lähiöstä Ivaloon joten sellainen olisi voitu pakata konttiin ja lähettää joka kuntaan keskitetysti yhteneväisin käytäntein. Tätä ei ole tehty ehkä myös paikallista itsehallintoa väärin kunnioittaen. Onhan kunnan saatava päättää, maalataanko terkkarin seinä punaiseksi vai siniseksi ja tilataanko it paikalliselta yritykseltä vai amerikoista.

    Hyvinvointialueet ratkaisevat rahoituksen yhdenvertaisuuden kunhan ei siirrytä alueveroon, mutta luovat taas parikymmentä uutta erilaista tapaa ratkaista sama ongelma, joten päällekkäistä työtä tehdään jatkossakin liikaa. Olisi järkevää, että kukin alue kehittäisi jonkin osajärjestelmän, joka tulisi yhteiskäyttöön kuin että kaikki laativat omansa. Mutta alueellinen itsehallinto on niin tärkeää vaikkapa keuhkokuvausten järjestämisessä puhumattakaan juuri meidän alueen vauvojen neuvoloista! Molemmat järjestettiin aikoinaan valtakunnallisen standardin mukaan sujuvasti.

    Helsingin kaupungin hallinto on tunnetusti tehoton: mistä tahansa asiasta löytyy kolme tahoa, jotka eivät siitä vastaa. Esitinkin aikoinaan ratkaisuksi kaupungin jakamista pienemmiksi kunniksi, joista esimerkiksi Vuosaari olisi yksi maan suurimmista. Onhan meillä 8000 asukkaan Kauniainen, joka toimii aivan mainiosti. Muistan, että Ville Komsi tarttui ideaan heti ja ihan hiljan toimittaja Pekka Seppänen palasi radiossa ajatukseen. Toisin sanoen asiat tulisi hoitaa oikealla tasolla. Jotkut asiat valtakunnallisesti ja jotkut aivan paikallisesti, alueita tarvitaan lähinnä EU-avustusten anomisportaaksi ja vaikkapa vesihuollon ja liikenteen järjestämiseen.

    Helsingin kaupungin hallinto on liian suuri hallittavaksi. Juhana Vartiainen ja Elina Valtonen kertoivat kuntavaali-iltana syventyneensä kaupungin konsernitaseeseen mutta eivät ole kertoneet ovatko vieläkään saaneet käsitystä miten kaupunki toimii? Yleensä luottamushenkilöillä on omat Stadikansa, Oopperansa, Baanansa ja Majamajansa joiden merkitys kokonaisuuden kannalta on marginaalisen viihteellinen. Tarjoaako kaupunki liikaa tällaista kalliolaista leikkikenttää etteivät poliitikot sitten innostu oikeista asioista? Sekä Ruotsin että Suomen vihreiden kannatus on järjettömän alhainen vaikka viimeinen ilmastoraportti kertoi kiihtyvästä lämpenemisestä ja Valio kertoo ruoan tulevan luonnosta!

Lähetä kommentti