Puolueiden rahanlähteet ovat moninaiset – ja osin hämärän peitossa

Kevään eduskuntavaalit lähestyvät ja Suomen puolueet mittaavat suosiotaan vaaleilla. Vaalimainokset täyttävät kadut ja internetin ja tämä näkyvyys maksaa. Puolueiden merkittävin tuloerä on verovaroista maksettava puoluetuki. Ehdokkaat käyttävät myös omaa rahaa kampanjointiin, jopa useita kymmeniä tuhansia euroja, silloin kun varat eivät tule puolueilta, niiden oheisjärjestöiltä tai ulkopuolisista lahjoituksista.

Puoluetukipotti jaetaan puolueille niiden eduskuntavaaleissa saatujen paikkojen mukaan. Viime eduskuntavaalien aikaan sitä jaettiin 29,5 miljoonaa, tänä vuonna 35,6 miljoonaa euroa. Tuesta 5 %  tulee käyttää naisjärjestöjen tukemiseen ja 5 % vaalipiirien mukaisille piirijärjestöille. Tuen saamisen edellytyksenä on vähintään kahden prosentin kannatus eduskuntavaaleissa. 

Vaalit eivät suinkaan ole puolueiden ainoa menoerä. Itse asiassa eduskuntavaalit vuonna 2019 maksoivat puolueiden mukaan niille yhteensä vain noin kahdeksan miljoonaa euroa. Tärkeimpiin vaaleihin puolueet sijoittavat siis vain noin neljäsosan niiden vuosittaisesta puoluetuesta. Puolueet ovat suuria yhteisöjä ja työnantajia, joiden ylläpito maksaa. Lisäksi rahaa käytetään viestintään sekä tapahtuma- ja koulutustoimintaan. 

Kansa mielensä pahoittaa, kun puolue itseään rahoittaa

Äänestäjät eivät puoluetukea kannata, sillä vallankäyttäjien itse itselleen jakama tuki närkästyttää. Puoluetuelle on kuitenkin perusteensa. Jos puolueet eivät anna itselleen tukea, joku toinen antaa. Se voi olla vieras valtio tai poliittista vaikutusvaltaa hamuava yritys tai ammattiliitto.

Yhdysvalloissa aktiivisesti rahaa keräävät poliitikot ovat erittäin varakkaita ja hyvin kaukana keskimääräisen kansalaisen arjesta. Rahoittajien päämäärät eivät myöskään liity demokratian, vaan omien etujensa edistämiseen. Esimerkiksi Disney on rahoittanut poliitikkoja miljoonilla pidentääkseen tekijänoikeussuojaa. Kyseinen sijoitus on maksanut itsensä takaisin moninkertaisesti. Politiikkojen rahoittaminen on kohtuuttoman tuottava sijoitus.

Jos puolueet eivät anna itselleen tukea, joku toinen antaa. Politiikkojen rahoittaminen on kohtuuttoman tuottava sijoitus.

Poliittisen toimijan lahjoittaminen onkin Suomessa rajoitettua. Yksittäinen ehdokas ei saa vastaanottaa yhdeltä tukijalta enempää tukea kuin arvoltaan 3 000 euroa kuntavaaleissa, 6 000 euroa eduskuntavaaleissa ja 10 000 euroa europarlamenttivaaleissa.

Puolue ei myöskään saa vastaanottaa yksittäiseltä lahjoittajalta kuin arvoltaan 30 000 euroa vuodessa. Tosin puolueiden ja niiden piirijärjestöjen ei tarvitse eritellä ulkopuolista rahoitustaan oikeusministeriölle toimitettavissa tiedoissa, joten valvonta ei ole aukotonta. Puolueiden alla toimivat säätiöt voivat kuitenkin vastaanottaa rajattomasti rahaa yksityishenkilöiltä. Tämä onkin muun muassa RKP:lle merkittävä rahalähde – sen säätiöllä Svenska Kulturfondenilla on kassassaan jopa 800 miljoonaa euroa.

Onko puoluetuki reilu?

Laki puoluetuesta säädettiin vuonna 1966. Siitä asti se on jaettu puolueille niiden saamien eduskuntapaikkojen mukaan. Parhaiten vaaleissa pärjänneet saavat eniten rahaa. Silloinen hallitus katsoi, että pienpuolueiden tukemiseen ei ole syytä, koska niiden vaikutus valtiolliseen elämään on vähäinen. Niiden vaaleihin osallistumisen pelättiin jopa harhauttavan kansalaisia. Lisäksi haluttiin estää “pelkästään valtionavustuksen saamiseen tähtäävien uusien puolueiden perustaminen ja osanotto vaaleihin”. 

Onko perusteltua maksaa puoluetukea puolueen menestyksen mukaan? Ensisilmäykseltä vaikuttaa epäreilulta, että eniten kansanedustajia ja poliittista valtaa kerännyt puolue saa myös eniten suoraa tukea. Toisaalta, jos potti tasattaisiin kaikkien puolueiden kesken, olisi pelkkää valtionavustusta keräävien puolueiden pelko aiheellinen.

Vaalimenestykseen perustuva puoluetuen määrä varmistaa myös, että perustamalla vaalien jälkeen oman puolueen, ei voi keplotella itselleen tukia. Vaalimenestykseen perustuva puoluetuki on siis perusteltu, mutta ei erityisen reilu tai ihanteellinen. Eduskunnan ulkopuolelle jäävien pienpuolueiden potti jäisi 2019 vaalien perusteella noin kahteen prosenttiin, jolloin niille jäisi jaettavaksi kohtuulliset 700 000 euroa. 

Vihreät tekivätkin vuonna 2015 lakialoitteen, jossa tuki määräytyisi saatujen äänimäärien mukaan. Aloitteessa haluttiin muuttaa myös kahden prosentin äänikynnys 0,5 prosenttiin. Lakialoite kuitenkin hylättiin.

Muu puolueiden rahoitus on porsaanreikiä täynnä oleva sekasotku

Erilaiset oheisjärjestelyt, joista suuri osa on ollut enemmän tai vähemmän toiminnassa jo ennen puoluetukea, tuovat puolueille jopa 15 miljoonan vuosittaisen lisäpotin. Puolue- ja vaalirahoitusta on kehitetty vuosien mittaan kuin sosiaaliturvaa konsanaan. Sen elementit muodostavat epäyhtenäisen ja vaikeasti tarkasteltavan vyyhdin. Uusien lakien myötä puolueet onnistuvat aina löytämään rahoitukselle uusia kanavia. Porsaanreikiä on vaikea paikata ja tuskin niistä hyötyvät puolueet sitä haluaisivatkaan.

Vaalirahalaki velvoittaa valituksi tulleet yksittäiset ehdokkaat tekemään kampanjakohtaisen selvityksen vaalibudjettinsa koosta, tulo- ja menorakenteista sekä tietyn rajan ylittävistä yksittäisistä tukijoista. Puolueille säännöt eivät ole yhtä tiukkoja. Rahavirtoja on monia. 

Kunnilta rahaa valtuustoryhmille, luottamushenkilöiltä järjestöille

Kunta ei saa rahoittaa puolueita kuin kohdeavustusten muodossa, mutta se saa rahoittaa valtuustoryhmiä. Puolueverolla sen sijaan tarkoitetaan luottamustehtäviin valittujen henkilöiden palkkioista puoluejärjestölle pidätettävää osuutta. Samalla kun keskusta saa valtakunnallisella 18 % kannatuksella 31 % valtuustopaikoista, ja näin isomman summan puolueverosta, vihreät pidättää luottamushenkilöiltään prosentuaalisesti enemmän puolueveroja tuloja tasatakseen. 

Vuonna 2018 kuntien ja kuntayhtymien ilmoittamat puolueverot olivat yhteensä noin 7,3 miljoonaa. Summa on eittämättä mukava lisä puolueelle kuin puolueelle. Kuntalaki velvoittaa kuntaa ilmoittamaan valtuustoryhmien taloudellisesta tukemisesta, mutta kaikki kunnat eivät ilmeisesti näin tee. Puoluetukien tutkija Tomi Venhon selvityksen mukaan noin 100 kuntaa ei ilmoittanut maksaneensa ko. tukia.

“Ulkopuolinen ei voi erottaa, miten tytäryhteisöjen ja liikelaitosten puolueverot on kirjattu julkisiin asiakirjoihin. Asiasta kiertyy vyyhti, jossa sekoittuvat politiikka, kuntahallinto, palvelutuotanto, liiketoiminta sekä puolue- ja vaalirahoitus”, Venho toteaa.

Sietää kysyä, onko hahmottamisesta tehty tahallisesti hankalaa?

Puoluevero on järjestelmä, jota ei virallisesti ole olemassa, koska lain vakiintuneen tulkinnan mukaan kunnallisen puoluetuen maksaminen on kiellettyä. Käytännössä kunnilta kuitenkin virtaa rahaa puolueille. Lakien laatijoina ja asiantuntijoina puolueet osaavatkin hyödyntää lain porsaanreikiä rahoitusta kerätäkseen. Kunnanvaltuustojen ulkopuolelle jääneille pienpuolueille puolueverosta ei ole iloa, mutta järjestöjen perustaminen voisi olla niille edullista.

Rahaa myös järjestöjen kautta

Puolueiden paikallistoimintaa voi verrata järjestötoimintaan. Esimerkiksi useat urheilu- ja liikuntaseurat tai kulttuurin erikoisjärjestöt ovat puoluesidonnaisia. Kaikkia niiden saamaa tukea ei ulkopuolinen voi edes kartoittaa. Kunnat saavat jakaa rahaa järjestötoimintaan, oli järjestö puoluesidonnainen tai ei. Kriteerit ovat seuraavat: tuelle on tarve ja hyväksyttävä käyttötarkoitus, tuen käyttöä voidaan valvoa riittävästi, ja avustuksia jaetaan tasapuolisesti.

Puolueiden järjestötoiminta on perinteisesti ollut esimerkiksi niiden nuorisojärjestöjä ja raittiusliikkeitä, joista jälkimmäiset tosin ovat kuihtuneet ajan mittaan lähes kokonaan pois. Merkittävimpiä puoluejärjestöjä ovat eläkeläisjärjestöt, jotka keräävät suurimman potin kuntien järjestöavustuksista, koska ne täyttävät automaattisesti avustuskelpoisuuden kriteerit. Myös sivistys- ja kulttuuriyhteisöt täyttävät ne. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin peruuttanut näidenkin järjestöjen tukia, kun niitä on jaettu puoluetuen malliin valtuustoryhmien kokojen mukaan. Kyseisissä tapauksissa kriteerejä on tuskin noudatettu, mutta positiivisena huomiona valvonta on pelannut.

Puoluesidonnaisten järjestöjen kohdalla laajimmat velvoitteet koskevat valtion puoluetukea saavia keskus- ja piirijärjestöjä. Puoluelain mukaan ne joutuvat toimittamaan viranomaisille tuloslaskelmansa ja taseensa, erittelyn vaalirahoituksestaan sekä luettelot yli 1 500 euron yksittäisistä lahjoittajista. Muiden puoluesidonnaisten yhdistysten tarvitsee vain ilmoittaa lahjoittajista.

Puolueiden toiminnallisten oheisjärjestöjen ja eduskuntaryhmien tilinpäätökset tulee julkaista asiakirjoina kaikkien ulottuville. Niille ei kuitenkaan ole yhtenäistä tietokantaa, joten avoimuudessa on kehittämisen varaa.

Säätiöt ketjuttavat lahjoituksia

Kuntien on laitonta tukea puolueita suoraan, mutta tämä ei kuitenkaan koske kohdennettuja tukia. Puolueet saavat tukea järjestöjään avustuksina, joiden käyttöä seurataan. Puolueen lähiyhteisönä säätiöllä on yhtenevät julkisuusvaateet suhteessa puolueiden järjestöihin, mutta noin sadasta puoluesäätiöstä vain 12 oli merkitty vuonna 2017 lähiyhteisöksi. Lähiyhteisöksi merkitsemätöntä säätiötä voikin käyttää yksittäisen suuren lahjoituksen ketjuttamiseen ehdokkaalle ohittaen poliittiselle lahjoittamiselle asetetut rajoitukset. 

Puolueiden saaman ja käyttämän rahan pystyy pääosin jäljittämään, mutta korruption välttämiseksi avoimuuskäytäntöjen yhtenäistäminen olisi suotavaa.

Säätiöille saa lahjoittaa rahaa rajattomasti, puolueille vain 30 000 euroa vuodessa. Säätiö voi kuitenkin tukea rahallisesti puolueen toimintaa, esimerkiksi vuokrata isäntäpuolueelta tiloja yli markkinahinnan tai maksamalla reipasta palkkaa säätiössä ja puolueessa samaan aikaan toimivalle henkilölle. Säätiö voi myös rahoittaa esimerkiksi puolueen ajatuspajaa, joka voi olla tuntuva lisä viestintäbudjettiin.

Etenkin ennen puoluetuen käyttöönottoa säätiöt olivat tärkeä varainhankinnan keino puolueille. Vihreillä ja kristillisdemokraateilla ei ole säätiöitä lainkaan. Tämä voi johtua siitä, että ne on perustettu puoluetuen käyttöönoton jälkeen, jolloin ulkoisen rahoituksen merkitys puolueille on vähentynyt huomattavasti. Perussuomalaisten ja vasemmistoliiton säätiöt ovat perua niitä edeltäviltä puolueilta: SMP:ltä, SKP:ltä sekä SKDL:ltä.

Suuressa mittakaavassa säätiöiden toiminta suhteessa puolueiden rahoitukseen ei ole kuitenkaan erityisen huolestuttavaa. Puolueilla on säätiöitä yhteensä noin sata ja suhteessa noin 5000 puoluejärjestöön jää niiden merkitys kokonaisrahoituksessa vähäiseksi.

Puolueiden saaman ja käyttämän rahan pystyy pääosin jäljittämään, mutta korruption välttämiseksi avoimuuskäytäntöjen yhtenäistäminen olisi suotavaa. Hyvä alku olisi esimerkiksi kuntien tilinpäätösten kerääminen yhteen paikkaan, mikä tekisi niiden tarkastelun läpinäkyväksi niin journalisteille, tutkijoille kuin kansalaisillekin.

Lähteet:

Tomi Venho: Kunnallinen puoluetuki (2022)

Tomi Venho: KABINETIN PUOLELLA Säätiöt ja puoluerahoitus Suomessa (2018)