Helsingin rakentaminen ja lähiluonto vastakkain - uusi kirja opastaa asukasaktiiveja kaavoitusprosessin sokkeloissa

Oli odotettavissa, että Huuto kaupunkiluonnon puolesta -tyyppinen teos julkaistaan ennen pitkää. Viime vuosina lähiluontokonfliktit ovat lisääntyneet Helsingissä. Näköpiirissä ei ole, että niiden määrä vähenisi, sillä Helsinki kasvaa ja haluaa rakentaa tiiviisti.

Kirjoitusurakkaan tarttuivat toimittaja Jaana Kanninen ja valokuvataiteilija Sanni Seppo. He antavat eilen julkaistussa kirjassa äänen asukasaktiiveille, jotka ovat ryhtyneet astustamaan oman alueensa luontokohteiden muuttamista tai hävittämistä.

Kirjassa asukasaktiivit esittelevät lähiluontokonflikteista Helsingin keskuspuistoa, Pirkkolaa, Stansvikia, Riistavuorta, Pajamäkeä, Matokalliota, Meri-Rastilaa, Kumpulaa, Kivikonlaitaa sekä kansallisen kaupunkipuiston perustamista koskevat tapaukset.

Lisäksi kirja opastaa Helsingin kaavoituksen koukeroihin ja antaa ajankohtaista tietoa luontokadosta, metsäluonnon merkityksestä terveydelle sekä mielenkiintoista historiatietoa esimerkiksi kaupungin puistoista, kuten Seurasaaresta ja korkeasaaresta.

Tapauskertomuksissa asukkaille rakkaiden alueiden luontoa kuvaillaan elävästi ja luontoarvoja esitellään asiantuntevasti. Hienot valokuvat tuovat sekä arvokkaan luonnon että rakentamisen jäljet katseen kohteeksi.

Kansalaisvaikuttaminen luontoalueiden puolesta on asukasaktiivien mukaan paitsi antoisaa, myös aikaa vievää ja rankkaa. Lopputuloksena on sekä onnistumisia että valitettavan usein pettymyksiä.

Jokainen lähiluontokonflikti on oma tarinansa ja niiden vaiheet moninaisia. Kirjan toimittajat pohtivat myös yleisemmin konfliktien syitä. Heidän pohdintansa kiteytyy muutamaan syyhyn: Helsingin vuoden 2016 isoon kasvuennusteeseen, joka kasvatti myös asuntorakentamisen tavoitteita; luontokatoa puutteellisesti huomioivaan yleiskaavaan sekä tiiviin ja korkean rakentamisen tavoitteeseen.

Tikun nokkaan nostetaan myös raitiovaunureitteihin tehdyt liikenneinvestoinnit, jotka kirjoittajien mukaan vetävät kylkeensä massiivisen asuntotuotannon, ja joiden takia luontoa on jouduttu pirstomaan. Ratikoiden rakentamista pidetään kirjassa jopa ”viherpesuna”.

Kaiken kaikkiaan pintaan nousee vahvasti asukkaiden tyytymättömyys kaupungin virkamiesten ja poliitikkojen toimintaan.

Päättäjän pitää löytää paikka myös asunnoille

Huuto kaupunkiluonnon puolesta -kirja julkaistiin yleisötilaisuudessa Helsingin keskustakirjasto Oodissa, jonka Maijansali täyttyi viimeistä paikkaa myöten. Mukaan keskustelemaan oli kutsuttu Helsingin virkamiehiä ja poliitikkoja. Näistä vain poliitikot pääsivät paikalle. 

Vihreistä mukana oli kaupunginhallituksen jäsen Tuomas Rantanen. Hänen taustastaan löytyy monen muun lisäksi myös parinkymmenen vuoden takainen Luonto-Liiton pääsihteerin pesti ja tuore Helsingin kaupunkiympäristölautakunnan jäsenyys.

Koska keskustelussa käytetyt puheenvuorot olivat pakostakin lyhyitä, kyselin Rantaselta jälkeenpäin hänen kokemuksistaan päättäjänä esillä olleissa lähiluontokonflikteissa.

“Mutta päättäjän tuska on iso, huomioon on otettava luonnon lisäksi muutkin näkökulmat ja yritettävä sovittaa niitä yhteen. “

”Tuntemukseni ovat ristiriitaisia. Jos olisin luontojärjestön johdossa, näkökulmani varmaan painottuisi toisin. Mutta päättäjän tuska on iso, huomioon on otettava luonnon lisäksi muutkin näkökulmat ja yritettävä sovittaa niitä yhteen. Näitä ovat esimerkiksi asuntopolitiikka, joukkoliikenteen toimivuus ja ihmisten palvelut, kuten päiväkotien ja harrastuspaikkojen tarve. ”

Rantasen mukaan Huuto-kirjassa on arvokasta, että asukkaiden näkökulma tuodaan hyvin esille. Toisaalta kaupungin toiminta esitetään varsin yksioikoisena ja byrokraattisena.

” Kaikki esillä olevat tapaukset ovat keskenään hyvin erilaisia. Asukkaat eivät yleensä koskaan ole kaikista asioista samaa mieltä, vaan samaan aikaan lähiluonnon puolustamisen kanssa vaaditaan myös edullisia asuntoja ja palvelujen turvaamista.  Usein päätösten taustalla on myös monia vaiheita, paljon työtä parempien vaihtoehtojen etsimiseksi ja erimielisyyksiä ratkaisuista poliittisten ryhmien välillä. Demokratiaan kuitenkin kuuluu, että asiat ratkaistaan äänestämällä.”

Rantanen kertoo olleensa erityisesti Kumpulan tapauksessa kaupunkiympäristölautakunnan jäsenenä aivan asioiden ytimessä.

”Etsin vaihtoehtoja päiväkodin sijoittamiselle koko alueelta, mutta niitä ei löytynyt.

Vaihtoehtoisia ehdotuksia oli esillä, mutta ne olivat luonnon kannalta jopa vielä hankalampia kuin se mihin päädyttiin.”

” Helsingin kasvu ei ole vihreiden tavoite”

Helsingin poliittisten ryhmien joukossa on Rantasen mukaan niitäkin, joiden tavoitteena on nimenomaan urbaani Helsinki ja kaupungin kasvu.

”Vihreiden tavoite ei kuitenkaan ole kaupungin jatkuva kasvu. Mutta ihmiset päätyvät tänne monesta syystä, joista yksi on käynnissä oleva iso rakennemuutos. Jos asuntoja ei tehdä, asumisen kalleus johtaa sosiaalisiin ongelmiin. Toisaalta rakentamisen nykyistä vahvempi ohjaaminen ympäristökuntiin tuottaa metsäluonnon tuhoa ja liikenteen kasvua sitten siellä.”

”Niitä tavoiteltuja asuntoja ei myöskään tehdä, jos ennustettu tarve ei toteudu.”

Ratikkarakentamisen ja kaupunkibulevardien arvostelua Rantanen pitää nurinkurisena.

”Ajatus kaupunkibulevardeista ja ratikoista oli erittäin hyvä. Tavoitteena on vähentää hiilidioksidipäästöjä, viedä tilaa autoilta ja välttää uusien asuntoalueiden ja teiden rakentamista vielä arvokkaampiin metsiin, kun ihmiset sijoittuisivat tiiviisti hyvien julkisten ratayhteyksien varrelle.”

Kaiken kaikkiaan kansalaisaktiivisuus lähiluonnon suojelemiseksi on Tuomas Rantasen mukaan positiivinen asia. Sen avulla poliitikot ja hallinto voivat herätä huomaamaan tehtävien päätösten mahdollisia heikkoja kohtia.

”Onnetonta kuitenkin on, jos julkisuudessa syntyy vaikutelma, että politiikassa ei voi saada mitään hyvää aikaan – se vie pohjaa pois aktivismiltakin”, Rantanen päättää.

Huuto kaupunkiluonnon puolesta. Vastapaino lokakuu 2022. Toim. Jaana Kanninen ja Sanni Seppo.