Puolentoista asteen ilmastotavoite on käytännössä mennyttä – nyt on herättävä toimimaan sen mukaisesti

Ilmaston lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen esiteollisesta ajasta on laajalti jaettu tavoite. Se on Pariisin sopimuksessa linjattu pyrkimys, johon myös laajasti levinnyt liike-elämän kansainvälinen Science based targets -sitoumusaloite pohjaa. Tavoitteeseen viitataan politiikassa jatkuvasti, ja itsekin allekirjoitin hiljattain eduskuntavaaliehdokkaana suomalaisen järjestökentän ajamat Oikeudenmukaisen siirtymän periaatteet, joissa 1,5 asteen tavoite on mukana.

Ikävä todellisuus on kuitenkin se, että rako 1,5 asteen tavoitteessa pysymiseen on käytännössä jo lipunut kiinni. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC varoitti jo vuoden 2018 erikoisraportissaan, että tavoite edellyttäisi massiivisia energiatalouden ja maankäytön muutoksia nopealla aikataululla, ja siinä pysymisen olisi silti tarvinnut päälle ripauksen tuuria. Nyt vuonna 2023 voidaan todeta, että koronan aiheuttamista päästöpudotuksista huolimatta emme ole vaaditulla polulla. Vuosien 2021–2023 aikana paloittain julkaistava IPCC:n kuudes laajempi arviointiraportti ei maalaa yhtään lohdullisempaa kuvaa. 

Optimistisinkin skenaario ennakoi ylitystä

Tällä hetkellä edes mallinnuksella on vaikeaa saada aikaan järjellisiä skenaarioita, joissa 1,5 asteen raja ei pauku. Tai itse asiassa ne paukkuvat niissäkin: optimistisimmissakin skenaarioissa on täytynyt hyväksyä melkoinen epävarmuus sekä vähintään jonkinasteisen väliaikaisen ylityksen mahdollisuus. 1,5 asteen tavoitteen osalta puhutaankin nyt “no or limited overshoot” -tulevaisuuksista. Tämä tarkoittaa sitä, että globaali ilmaston lämpeneminen ylittää väliaikaisesti 1,5 asteen rajan, mutta saadaan lopulta vakautettua sen alle. Näitä malliskenaarioita pääsee muuten ihmettelemään vapaasti verkossa IIASA-tutkimuslaitoksen palvelusta. 

Niin sanottu rajallinen ylitys viittaa käytännössä 1,6 asteen lämpenemiseen. Ylimääräinen asteen kymmenyksellä jousto ei sekään tarkoita, että onnistuminen olisi merkittävästi helpompaa. Mallinnusten perusteella IPCC antaa yli 50 prosentin todennäköisyyden pysytellä tällaisessa rajallisen ylityksen maailmassa vain, mikäli päästöt saavuttavat huippunsa vuoteen 2025 mennessä ja laskevat erittäin jyrkästi ja jatkuvasti sen jälkeen. Päästöhuippu voi pitääkin, mutta globaalien päästöjen pitäisi sitten pudota jyrkemmin kuin ne ovat historiassa kasvaneet. Ja silti tarvittaisiin vielä tuuria päälle.

Samalla kello käy ja ilmakehään kumuloituva ylimääräinen hiili tekee työtään. On aivan mahdollista, että jo Suomen seuraava ilmastoministeri löytää itsensä kommentoimasta uutista 1,5 asteen rajan rikkovasta vuodesta. 

Ja se on todella, todella huono uutinen. Muutostrendi on yksittäistä vuotta olennaisempi, mutta se trendi on kiistattomasti kuumeneva. Riskit esimerkiksi luonnon monimuotoisuudelle, ruuantuotannolle ja vesiturvallisuudelle kasvavat vaarallisesti 1,5 asteen tuolla puolen. Eikä kyse ole vain riskeistä ja todennäköisyyksistä. Planeetta muuttuu vääjäämättä ja varmasti toisenlaiseksi paikaksi kuin se, jonka huomassa nykyinen tapamme elää on muodostunut. Erityisen tukalaa on niillä, joilla sopeutumisen mahdollisuudet ovat heikoimmat: köyhimmillä ihmisillä ja ahtaalle ajetulla luonnolla.

Ilmastopolitiikkaan kaivataan usein poliitikkojen toimesta realismia. Edellä kuvattu on sitä. Fysikaalinen todellisuus jyrää aina lopulta poliittisen todellisuuden. 

Päästövähennysten ja dekarbonisaation lisäksi tarvitaan ilmastonkorjausta

Tilanne voi tuntua toivottomalta, mutta ennemmin sen pitäisi olla karu herätys tarmokkaampaan toimintaan. Päästövähennyksiä, hiilensidontaa ja dekarbonisaatiota on vauhditettava, sillä jokaisella asteen murto-osalla on väliä. 1,6 on paljon parempi kuin 1,7 ja meidän, lastemme ja lastenlastemme etuna on todellakin pitää 1,5 asteen ylitys rajallisena ja väliaikaisena. 

Luontokadon pysäyttäminen ja tilan antaminen luonnolle on lämpenevässä maailmassa äärimmäisen tärkeää, sillä eliölajit tarvitsevat tilaa ja elonkirjoa sopeutuakseen ja samalla eheät ekosysteemit auttavat meitä sopeutumaan. 

Meillä alkaa olla myös hoppu valmistautua talouden täyden dekarbonisaation ohella korjaamaan ilmastoa esimerkiksi säätelemällä auringonvalon säteilytasetta hiukkasin, peilein tai pilviä valkaisemalla sekä putsaamalla hiiltä ilmakehästä teollisesti. Ilmastonkorjaus on ilmastonmuokkausta parempi termi kuvaamaan tätä työtä, sillä ilmastoahan me olemme nimenomaan muokanneet päästöillä ja maankäytöllä – juuri siksi me olemme lirissä nyt.

Tämän ilmastonkorjaus-termin opettivat minulle hiljattain Operaatio Arktis -projektin aktiivit, jotka haluavat pelastaa Arktisen merijään. Juuri Operaatio Arktiksen kaltaista ajattelua tarvitaan nyt laajemminkin: ymmärrystä siitä, miten vakavaan ja vaaralliseen tilaan olemme ilmaston kiepauttaneet jo nyt ja mitä on tehtävä, jottei tilanne muutu sietämättömäksi.

Tämä kannattaa pitää mielessä nyt vaalien alla. Suomi ei yksin maailmaa pelasta, mutta Suomen on kannettava vastuunsa. Voimme olla paljon kokoamme suurempi ratkaisija. Meillä ei ole aikaa jarrutteluun, tieteen vähättelyyn, keinotekoiseen talouden ja ilmaston vastakkainasetteluun tai todellisuudesta irronneeseen höttöilyyn. Sen sijaan tarvitsemme tieteen antamaan tilannekuvaan pohjaavaa toimintaa. 

Vaikka puolentoista asteen tavoite on mennyttä, ei peliä ole menetetty. Nämäkin vaalit ovat ilmastovaalit, joten kannattaa äänestää sen mukaisesti.