Moneen kertaan on todettu se politiikan perusasia, että puolueen olemassaolon tarkoitus on vaikuttaa asioihin, ja se tapahtuu parhaiten hallituksessa. Välillä puolueissa on silti koettu perustelluksi mennä oppositioon selkeyttämään omaa linjaan ja toivomaan, että oppositiopolitiikalla saisi kannatuksen nousuun. Sitten olisi entistä voimakkaampi viemään omia tavoitteitaan eteenpäin.
Politiikan kirjon lisäännyttyä ja puolueiden eron lisääntyessä käy yhä helpommin niin, että oppositiokaudella puolue joutuu katsomaan sivusta, kun sille tärkeitä asioita romutetaan tai sen vastustamat asiat etenevät.
Hallituksessa edes laiha kompromissi olisi puolueen tavoitteille parempi vaihtoehto. Mutta äänestäjät harvoin ajattelevat niin. Usein eivät edes omat joukot.
Tuhoisaa voi olla myös lähtö hallituksesta kesken kauden. Silloin hallituksessa voimistuvat ne tekijät, joiden takia puolue lähtee hallituksessa. Vihreät saivat kokea tämän kantapään kautta, kun kokoomuslainen ympäristöministeri pani silppuriin vihreän edeltäjänsä hankkeita Stubbin hallituksessa.
Äänestäjät kuitenkin palkitsivat vihreiden lähdön. Vihreiden kannatus kasvoi, ja puolueella olisi ollut seuraavalla kaudella enemmän voimaa – jos se vain olisi päässyt hallitukseen. Sen sijaan voimistuneet vihreät seurasivat oppositiosta, kun Sipilän hallitus leikkasi koulutuksesta ja perusturvasta, ja ympäristöhankkeet jumittivat.
On myös hyvä muistaa, että käsitys kannatuksen kasvusta oppositiossa ja laskusta hallituksessa on vain suuntaa antava nyrkkisääntö, josta on runsaasti poikkeuksia.
Liikkuvien äänestäjien ääni nähdään tärkeämpänä kuin muiden
Nyt käydään aktiivista keskustelua siitä, millä puolueella on oikeus tai velvollisuus pyrkiä tai suostua hallitukseen. Yleinen ajatus on, että vaalivoittajien kuuluu mennä hallitukseen ja vastaavasti tappiosta pitäisi seurata oppositio.
Ajatus on monella tavalla ongelmallinen. Ensimmäinen ongelma on se, että harvoin Suomessa onnistutaan muodostamaan hallitus pelkästään vaaleissa voittaneista puolueista.
Toinen ongelma on periaatteellisempi. Jos toisen puolueen kannatus nousee 15 prosenttiin ja toisen laskee samaan 15 prosenttiin, voittaja-logiikan mukaan edellisen puolueen äänestäjillä on oikeus tulla edustetuksi hallituksessa, mutta jälkimmäisen puolueen äänestäjillä ei ole.
Meillä käytetään myös ilmaisuja, kuten ”kansa on antanut tuomionsa jollekin” tai ”osoittanut haluavansa toisen hallitukseen”. Näissä tapauksissa ”kansa” tarkoittaa noiden puolueiden uusia tai menetettyjä äänestäjiä eli yleensä kovin pientä osaa kansasta. Liikkuvien äänestäjien ääni nähdään siis tärkeämpänä kuin muiden.
Motiivina ei ole demokratian saati keskustan äänestäjien puolustaminen vaan se, että ne tarvitsisivat sitä kipeästi itselleen mieluisen hallituksen muodostamiseksi.
Into, jolla kokoomuslaiset ja perussuomalaiset nyt maanittelevat, jopa vaativat keskustaa hallitukseen, on melko harvinainen Suomen politiikassa. Kritiikki oppositioon jäämisestä on paikoin hyvinkin voimakasta.
Osin samat tahot, jotka neljä vuotta sitten moittivat keskustaa siitä, että se meni hallitukseen vaalitappiosta huolimatta, moittivat sitä nyt vastuun karttamisesta, kun se toisenkin vaalitappion kokeneena on menossa oppositioon. Puheet siitä, että vaalitappion jälkeen puolueen kuuluu mennä oppositioon, on tyystin unohdettu.
Kokoomuslaiset ja perussuomalaiset ovat aivan oikeassa, kun muistuttavat, että keskustalla on 350 000 äänestäjää, joiden tavoitteita puolue voisi ajaa hallituksessa. Mutta motiivina ei tietenkään ole demokratian, saati keskustan äänestäjien puolustaminen, vaan se, että ne tarvitsisivat sitä kipeästi itselleen mieluisen hallituksen muodostamiseksi. Toinen motiivi on, että ne eivät halua keskustaa oppositioon houkuttelemaan takaisin perussuomalaisille ja kokoomukselle menettämiään äänestäjiä.
Vaalivoitto ja -tappio eivät tunnetusti ole yksiselitteisiä
Peruskäsitteet kuten vaalivoitto ja -tappio eivät tunnetusti ole yksiselitteisiä. Voittaja on perustellusti se, joka saa suurimman kannatuksen. Mutta voittajia ovat myös ne, jotka ovat lisänneet kannatustaan. Joissakin tapauksissa puolue voi kertoa saaneensa torjuntavoiton tai voittaneensa gallupit.
Vaikka kokoomus hävisikin gallupeille, se oli vaalien ehdoton voittaja. Demarit voittivat, koska kannatus lisääntyi. Mutta silti puolue menetti suurimman puolueen aseman eli hävisi kokoomukselle ja perussuomalaisille, jotka myös voivat perustellusti pitää itseään voittajina, vaikka toisaalta hävisivät ykköspaikan kokoomukselle.
Keskustan, vihreiden ja vasemmistoliiton tulosta ei voi selittää voitoksi mistään näkökulmasta. Kuitenkin niiden äänestäjillä on oikeus tulla edustetuksi hallituksessa siinä kuin vaalien voittajien äänestäjillä.
Mutta on kunkin puolueen oma asia, miten se pyrkii saamaansa mandaattia käyttämään.
Ei kai ole kahta sanaa siitä, että hallituksen muodostaa sellainen enemmistö, joka eduskunnassa löytää parhaan yhteisen enemmistösovitteen ohjelmaksi riippumatta kannatuksen muutoksista.
Että vihreitä ei ole kosiskeltu hallitukseen, on osoitus hallituksenmuodostajien konservatiivisuudesta sekä erityisesti ristiriidasta perussuomalaisten ympäristö- ja ihmisoikeuskäsitysten kanssa mutta myös koetusta vihreiden vasemmistolaisuudesta.
Vihreät ei puolueena hyödy vasemmistoleimastaan. Myös liberaali puolue voi ajaa ihmisoikeuksia ja ilmasto- ynnä luontoasioita jopa uskottavammin kuin nyt hallitukseen kurottava rkp.